Comments for nihilia http://kirjailija.wordpress.com Just another WordPress.com weblog Wed, 03 Sep 2008 20:00:51 +0000 http://wordpress.com/ hourly 1 Comment on Esityspartituuri by ilai http://kirjailija.wordpress.com/2008/01/28/esityspartituuri/#comment-82 ilai Wed, 03 Sep 2008 20:00:51 +0000 http://kirjailija.wordpress.com/?p=87#comment-82 helou osseido! uusi ilmainen julkaisusarja kirlian crossingin nauhoituksista. sarja on 9-osainen ja tottelee nimeä repeat and repeat. julkaistaa yhtäaikaa, täydellisenä wav-pakettina, erillisinä mp3- ja kansifile-paketteina, sekä torrentina. alkanut tänään ja jatkuu seuraavasti.. vol. 1 2.9.08- vol. 2 2.10.08- vol. 3 2.11.08- vol. 4 2.12.08- vol. 5 2.1.09- vol. 6 2.2.09- vol. 7 2.3.09- vol. 8 2.4.09- vol. 9 2.5.09- http://www.verdurarecords.com/kirliancrossing/repeat.htm helou osseido!

uusi ilmainen julkaisusarja kirlian crossingin nauhoituksista. sarja on 9-osainen ja tottelee nimeä repeat and repeat. julkaistaa yhtäaikaa, täydellisenä wav-pakettina, erillisinä mp3- ja kansifile-paketteina, sekä torrentina.

alkanut tänään ja jatkuu seuraavasti..

vol. 1 2.9.08-
vol. 2 2.10.08-
vol. 3 2.11.08-
vol. 4 2.12.08-
vol. 5 2.1.09-
vol. 6 2.2.09-
vol. 7 2.3.09-
vol. 8 2.4.09-
vol. 9 2.5.09-

http://www.verdurarecords.com/kirliancrossing/repeat.htm

]]> Comment on Esityspartituuri by Nylykynen http://kirjailija.wordpress.com/2008/01/28/esityspartituuri/#comment-81 Nylykynen Thu, 21 Aug 2008 00:47:17 +0000 http://kirjailija.wordpress.com/?p=87#comment-81 Minä tiedän. Teksti liittyy yheen tapahtumaan Tampereella. Ettäs tiedät. Minä tiedän. Teksti liittyy yheen tapahtumaan Tampereella. Ettäs tiedät.

]]> Comment on by kettu http://kirjailija.wordpress.com/2007/06/03/49/#comment-80 kettu Wed, 09 Jul 2008 14:01:11 +0000 http://kirjailija.wordpress.com/2007/06/03/49/#comment-80 mitä tää on!?! "kafkamaisen kylmä" - nerokkaan häkellyttävää. tässä täytyy olla jokin viive... mitä tää on!?! “kafkamaisen kylmä” – nerokkaan häkellyttävää. tässä täytyy olla jokin viive…

]]> Comment on Esityspartituuri by Per Saukko http://kirjailija.wordpress.com/2008/01/28/esityspartituuri/#comment-79 Per Saukko Wed, 13 Feb 2008 08:50:30 +0000 http://kirjailija.wordpress.com/?p=87#comment-79 Mihin teksti liittyy? Kuka tätä lukee? Miksi tällaista kirjoitetaan? Onko tässä(kin) sormi perseessä? Mihin teksti liittyy? Kuka tätä lukee? Miksi tällaista kirjoitetaan?
Onko tässä(kin) sormi perseessä?

]]> Comment on patriuutti tai parituutti, tuttiripa by totowille http://kirjailija.wordpress.com/2008/01/28/patriuutti-tai-parituutti-tuttiripa/#comment-78 totowille Tue, 29 Jan 2008 14:45:52 +0000 http://kirjailija.wordpress.com/?p=88#comment-78 on lisättävä passionin loppuun, että jos hedelmiä heiteltäisiin, niitä heittelisivät ehdottomasti ne, jotka ovat valinneet hyvän merkin. näin asettuisi moraalisen kysymyksenasettelun vastauksenasettelu täydelliseen ympyrään. on lisättävä passionin loppuun, että jos hedelmiä heiteltäisiin, niitä heittelisivät ehdottomasti ne, jotka ovat valinneet hyvän merkin. näin asettuisi moraalisen kysymyksenasettelun vastauksenasettelu täydelliseen ympyrään.

]]> Comment on Tampereen Eden by Nylykynen http://kirjailija.wordpress.com/2007/12/20/tampereen-eden/#comment-76 Nylykynen Sat, 05 Jan 2008 13:49:49 +0000 http://kirjailija.wordpress.com/2007/12/20/tampereen-eden/#comment-76 Poikani oli jääkiekkojoukkueeni maalivahti, vaikka olikin vasta puolitoistavuotias. Olimme pukukopissa. Puimme tälle varusteita kummallisessa järjestyksessä. Ensin laitettiin ne valtavat polvisuojat, joita ihan syystäkin kutsutaan patjoiksi. Pukemassa olivat kaikkien äidit ja minä. Ja mikäli logiikka pelaa, oli yksi äideistä minun vaimo. Mutta koska olimme unimaassa, jota asuttavat elävät, kuolleet ja syntymättömät, oli kaikki mahdollista. Niinpä minä, ainoa jolla jääkiekosta jotain kokemusta oli, sain päähäni, että pojan pippeliin pitää tehdä solmu ennen kuin munasuojat pukee päälle. Oma äitini, avulias kun halusi olla, alkoi oitis räpeltämään poikani pippelin parissa, mutta sen pelin minä vihelsin poikki ihan alkuunsa, joku tolkku sentään täälläkin. Ja kävin itse sorvin ääreen, ja solmuhan siitä syntyi. Jotain meni kuitenkin pieleen. Ilma ei päässyt kiertämään. Navan alle alkoi paisua suuri kupla. Sellainen, minkä sammakot puhaltavat leukansa alle lampien rannoilla. Hätäännyin. Muistin samalla, että eihän siihen pippeliin mitään solmua edes kuulunut laittaa. Ja purkaessani viritystä tapahtui jotain vielä odottamattomampaa. Pippeli irtosi. Kaikki muut, paitsi puolitoistavuotias poikani, alkoi hätiköidä paniikissa. Poikaa vain nauratti. Samassa muistin, ettei tilanne ole niin katastrofaalinen, mitä luulisi. Minulla nimittäin oli kerran aikaisemmin pudonnut oma pippeli ollessani unimaassa, ja sillä kertaa laitoin sen vain tyynesti takaisin paikalle. Asetin sen varovasti siihen reikään, mikä pojallanikin nyt pippelin kohdalla ammotti. Se tosin oli silloin ollut enemmänkin sellainen hätäratkaisu. Ei mikään todellinen päätös. Ei sillä voinut kusta kunnolla, saati sitten nussia tai runkata. Liikkuminenkin oli varovaista ja askeleet lyhyitä. Ja kaikesta varomisesta huolimatta pippelini putoili tuon tuosta. Enkä siksi pitänyt vaihtoehtoa järkevänä poikani kanalta. Niinpä komensin kaikki autoon. Ja autolla sairaalaan. Kuljettajaksi oli jostain ilmestynyt puolitoistavuotiaan poikani pappa. Vaimoni isä. Annoin hänelle nopean raportin tapahtuneesta, sillä naiset eivät mielestäni voineet ymmärtää siinä määrin, missä miehet, että millainen henkinenhelvetti pippelin putoaminen pahimmillaan saattoi olla. Niinpä hän kehoitti meitä olemaan asiasta vaiti. Hänen mielestään puolitoistavuotias poikani ei saisi ymmärtää, mistä tässä kaikessa oli kysymys. Meidän tulisi käyttäytyä aivan kuin tämä olisi elämän arkipäivää, ja että pippelin putoaminen oli yhtä luonnollista kuin wc-toiminnot. Ja koska poikani oli vasta puolitoistavuotias, saattoi pippelin putoaminen tuntua hänestä jopa luonnollisemmalta kuin se, että suuhun tungettiin erinäistä lämmintä ruuaksi kutsuttua materiaalia, joka sitten elimistössä aikansa muhittuaan tuli jalkojen välissä olevasta reijästä ulos pahan hajuisena tavarana, jota paskaksi kutsuttiin. Ja vaikka poikani pappa pyysi meitä käyttäytymään rauhallisesti, polki hän itse kaasua kuin mielipuoli. Eikä hänen autossaan edes ollut minkäänlaista koria. Pelkkä pohja jonka päällä penkit, ratti ja moottori, sekä kaikki se, mikä moottoriin liittyi, olivat. Se oli suhteellisen kummallista, sillä lähtiessämme ensimmäinen kosketus poikani pappaan oli tapahtunut auton ikkunasta. Ja ovi ikkunan ympärillä oli ollut taivaansininen. - Hijennä nyt saatana vauhtia, huusin, kun en enää voinut olla huutamatta. En nimitäin löytänyt yrityksistä huolimatta turvavyötä leopardinahkaisen penkin uumenista. - En voi, kyydissä on yksi, jolta pippeli on pudonnut, hän vastasi. - Ai niin se pippeli jäi sinne pukukoppiin, sanoi poikani mummo, vaimoni äiti. - Ei vittu saatana, kirosin. Poikani pappa toimi nopeasti. Hän löi liinat kiinni ja käänsi kulkupelin takaisin kohti urheiluhallia. Pitelin penkistä rystyset valkoisina ja aloin tiedustella, missä se pippeli mahtoi siellä olla. Sain kuulla, että ilmeisesti roskiksessa. Ja koska alkanut harjoitusvuoro oli illan viimeinen, aloin toivoa, ettei hallin siivooja olisi tyhjentänyt roskakoreja. Mikäli olisi, emme koskaan löytäisi poikani pippeliä. Enkä välttämättä voisi jatkaa elämääni sen seikan kanssa. Kukapa kunnollinen isä voisi? Pyysin muita odottamaan autossa, kun kipaisisin hakemassa poikani pippelin urheiluhallin pukuhuoneen roskiksesta. Totesin kellon olevan jo niin paljon, että harjoitukset olivat päättyneet. Se ei vielä ollut suurin shokki. Seuraavaksi sain ymmärtää hallin ovien olevan lukitut. Aloin rynkyttää ovia kuin mielipuoli. Ja aikani urheiltuani ne aukesivat, enkä ennättänyt havainnoida kenen toimesta. Sen sijaan sain huomata suuren eteisaulan olevan täynnä sairaanhoitolaitoksen oppilaita. Niitä oli ainakin neljäsataa, jos ei enemmänkin. Ja kaikki olivat hiirenhiljaa. - Nyt tarvittas apua, huusin ja kaikki olivat edelleen hiirenhiljaa. Sitten yksi sieltä joukosta ilmoitti auttavansa. Ja aloitti sanoilla: - En tiedä, onko minusta mitään apua. - On sinusta. Pojaltani putosi pippeli ja se pitäis hakea tuolta pukukopin roskakorista. Nainen lähti valkoisessa hoitajan asussaan juoksemaan kohti pukusuojaa, ja minä perässä, ja huomasin kuinka hän koppasi juoma-automaatilta mukillisen jäitä kuin maratoonari konsanaan. Ymmärsin naisen olevan hoitoalan ammattilainen, mutta mitään suuntavaistoa hänellä ei näyttänyt olevan. Hän juoksi päistikkaa kierreportaisiin, jotka johtivat ties minne. Ja koska olimme unimaassa, ei portaiden reunustoilla ollut minkäänlaisia turvakaiteita. Ja nousimme yhä ylemmäs ja ylemmäs. Niin ylös, että huimasi. Ja koska portaat olivat betonia, ja hallin käytävillä suihkunraikkaina pyörineet urheilijat olivat pyörineet siellä märkinä, olivat kierreportaat äärimmäisen liukkaat. Ja juuri se liukkaus koitui sen hoitajan kohtaloksi. Hän luiskahtaa mätkähti portailta aina pohjaan saakka. Kuulin vain läsähdyksen siellä jossain. Ja koska kaidetta ei ollut, en uskaltanut mennä reunalle kurkkimaan kuinka hänelle oli käynyt. Äänestä päätellen ei kovinkaan hyvin. Minun piti yksin selvittää tilanne. Ja koska olin urheiluhallin vanha konkari. Löysin tuotapikaa itseni pukukopin oven takaa. Ja sekin ovi oli lukossa. Tähyilin ympärilleni. Ketään ei näkynyt. Mitään ei kuulunut. Sitten takanani kävi ovi, sieltä ilmestyi kaksi poliisihahmoa. Niistä toinen oli Tervosen Toni. En jaksanut enää uskoa silmiäni, en korviani. Ajattelin, voisin jatkaa muuna. Olin kani. Ja se kani omassa unessaan pienelle pojalle pippelin takaisin paikallensa pani. Poikani oli jääkiekkojoukkueeni maalivahti, vaikka olikin vasta puolitoistavuotias. Olimme pukukopissa. Puimme tälle varusteita kummallisessa järjestyksessä. Ensin laitettiin ne valtavat polvisuojat, joita ihan syystäkin kutsutaan patjoiksi. Pukemassa olivat kaikkien äidit ja minä. Ja mikäli logiikka pelaa, oli yksi äideistä minun vaimo. Mutta koska olimme unimaassa, jota asuttavat elävät, kuolleet ja syntymättömät, oli kaikki mahdollista. Niinpä minä, ainoa jolla jääkiekosta jotain kokemusta oli, sain päähäni, että pojan pippeliin pitää tehdä solmu ennen kuin munasuojat pukee päälle. Oma äitini, avulias kun halusi olla, alkoi oitis räpeltämään poikani pippelin parissa, mutta sen pelin minä vihelsin poikki ihan alkuunsa, joku tolkku sentään täälläkin. Ja kävin itse sorvin ääreen, ja solmuhan siitä syntyi. Jotain meni kuitenkin pieleen. Ilma ei päässyt kiertämään. Navan alle alkoi paisua suuri kupla. Sellainen, minkä sammakot puhaltavat leukansa alle lampien rannoilla. Hätäännyin. Muistin samalla, että eihän siihen pippeliin mitään solmua edes kuulunut laittaa. Ja purkaessani viritystä tapahtui jotain vielä odottamattomampaa. Pippeli irtosi.

Kaikki muut, paitsi puolitoistavuotias poikani, alkoi hätiköidä paniikissa. Poikaa vain nauratti. Samassa muistin, ettei tilanne ole niin katastrofaalinen, mitä luulisi. Minulla nimittäin oli kerran aikaisemmin pudonnut oma pippeli ollessani unimaassa, ja sillä kertaa laitoin sen vain tyynesti takaisin paikalle. Asetin sen varovasti siihen reikään, mikä pojallanikin nyt pippelin kohdalla ammotti. Se tosin oli silloin ollut enemmänkin sellainen hätäratkaisu. Ei mikään todellinen päätös. Ei sillä voinut kusta kunnolla, saati sitten nussia tai runkata. Liikkuminenkin oli varovaista ja askeleet lyhyitä. Ja kaikesta varomisesta huolimatta pippelini putoili tuon tuosta. Enkä siksi pitänyt vaihtoehtoa järkevänä poikani kanalta. Niinpä komensin kaikki autoon. Ja autolla sairaalaan.

Kuljettajaksi oli jostain ilmestynyt puolitoistavuotiaan poikani pappa. Vaimoni isä. Annoin hänelle nopean raportin tapahtuneesta, sillä naiset eivät mielestäni voineet ymmärtää siinä määrin, missä miehet, että millainen henkinenhelvetti pippelin putoaminen pahimmillaan saattoi olla. Niinpä hän kehoitti meitä olemaan asiasta vaiti. Hänen mielestään puolitoistavuotias poikani ei saisi ymmärtää, mistä tässä kaikessa oli kysymys. Meidän tulisi käyttäytyä aivan kuin tämä olisi elämän arkipäivää, ja että pippelin putoaminen oli yhtä luonnollista kuin wc-toiminnot. Ja koska poikani oli vasta puolitoistavuotias, saattoi pippelin putoaminen tuntua hänestä jopa luonnollisemmalta kuin se, että suuhun tungettiin erinäistä lämmintä ruuaksi kutsuttua materiaalia, joka sitten elimistössä aikansa muhittuaan tuli jalkojen välissä olevasta reijästä ulos pahan hajuisena tavarana, jota paskaksi kutsuttiin. Ja vaikka poikani pappa pyysi meitä käyttäytymään rauhallisesti, polki hän itse kaasua kuin mielipuoli. Eikä hänen autossaan edes ollut minkäänlaista koria. Pelkkä pohja jonka päällä penkit, ratti ja moottori, sekä kaikki se, mikä moottoriin liittyi, olivat. Se oli suhteellisen kummallista, sillä lähtiessämme ensimmäinen kosketus poikani pappaan oli tapahtunut auton ikkunasta. Ja ovi ikkunan ympärillä oli ollut taivaansininen.

- Hijennä nyt saatana vauhtia, huusin, kun en enää voinut olla huutamatta. En nimitäin löytänyt yrityksistä huolimatta turvavyötä leopardinahkaisen penkin uumenista.
- En voi, kyydissä on yksi, jolta pippeli on pudonnut, hän vastasi.
- Ai niin se pippeli jäi sinne pukukoppiin, sanoi poikani mummo, vaimoni äiti.
- Ei vittu saatana, kirosin.

Poikani pappa toimi nopeasti. Hän löi liinat kiinni ja käänsi kulkupelin takaisin kohti urheiluhallia. Pitelin penkistä rystyset valkoisina ja aloin tiedustella, missä se pippeli mahtoi siellä olla. Sain kuulla, että ilmeisesti roskiksessa. Ja koska alkanut harjoitusvuoro oli illan viimeinen, aloin toivoa, ettei hallin siivooja olisi tyhjentänyt roskakoreja. Mikäli olisi, emme koskaan löytäisi poikani pippeliä. Enkä välttämättä voisi jatkaa elämääni sen seikan kanssa. Kukapa kunnollinen isä voisi?

Pyysin muita odottamaan autossa, kun kipaisisin hakemassa poikani pippelin urheiluhallin pukuhuoneen roskiksesta. Totesin kellon olevan jo niin paljon, että harjoitukset olivat päättyneet. Se ei vielä ollut suurin shokki. Seuraavaksi sain ymmärtää hallin ovien olevan lukitut. Aloin rynkyttää ovia kuin mielipuoli. Ja aikani urheiltuani ne aukesivat, enkä ennättänyt havainnoida kenen toimesta. Sen sijaan sain huomata suuren eteisaulan olevan täynnä sairaanhoitolaitoksen oppilaita. Niitä oli ainakin neljäsataa, jos ei enemmänkin. Ja kaikki olivat hiirenhiljaa.
- Nyt tarvittas apua, huusin ja kaikki olivat edelleen hiirenhiljaa. Sitten yksi sieltä joukosta ilmoitti auttavansa. Ja aloitti sanoilla:
- En tiedä, onko minusta mitään apua.
- On sinusta. Pojaltani putosi pippeli ja se pitäis hakea tuolta pukukopin roskakorista.
Nainen lähti valkoisessa hoitajan asussaan juoksemaan kohti pukusuojaa, ja minä perässä, ja huomasin kuinka hän koppasi juoma-automaatilta mukillisen jäitä kuin maratoonari konsanaan. Ymmärsin naisen olevan hoitoalan ammattilainen, mutta mitään suuntavaistoa hänellä ei näyttänyt olevan. Hän juoksi päistikkaa kierreportaisiin, jotka johtivat ties minne. Ja koska olimme unimaassa, ei portaiden reunustoilla ollut minkäänlaisia turvakaiteita. Ja nousimme yhä ylemmäs ja ylemmäs. Niin ylös, että huimasi. Ja koska portaat olivat betonia, ja hallin käytävillä suihkunraikkaina pyörineet urheilijat olivat pyörineet siellä märkinä, olivat kierreportaat äärimmäisen liukkaat. Ja juuri se liukkaus koitui sen hoitajan kohtaloksi. Hän luiskahtaa mätkähti portailta aina pohjaan saakka. Kuulin vain läsähdyksen siellä jossain. Ja koska kaidetta ei ollut, en uskaltanut mennä reunalle kurkkimaan kuinka hänelle oli käynyt. Äänestä päätellen ei kovinkaan hyvin.

Minun piti yksin selvittää tilanne. Ja koska olin urheiluhallin vanha konkari. Löysin tuotapikaa itseni pukukopin oven takaa. Ja sekin ovi oli lukossa.

Tähyilin ympärilleni. Ketään ei näkynyt. Mitään ei kuulunut. Sitten takanani kävi ovi, sieltä ilmestyi kaksi poliisihahmoa. Niistä toinen oli Tervosen Toni. En jaksanut enää uskoa silmiäni, en korviani. Ajattelin, voisin jatkaa muuna.

Olin kani.

Ja se kani omassa unessaan pienelle pojalle pippelin takaisin paikallensa pani.

]]> Comment on by ilkka http://kirjailija.wordpress.com/2007/12/19/85/#comment-75 ilkka Fri, 04 Jan 2008 01:19:25 +0000 http://kirjailija.wordpress.com/2007/12/19/85/#comment-75 Vallankumousohjelma on aivan hyvä. Se tuo hyvin esiin sen nykyajan keskeisen jännitteen, mikä on objetiivisen tietoisuuden ja subjektivismin välillä. Yhteiskunnallinen kollektiivinen toiminta vaatii aina jostakin subjektiivisesta luopumista, ajatuksissa ja teoissa. Vallankumous taiteessa ja tietoisuudessa muuttaa valtasuhteita vasta sitten, kun se muuntuu yhteiskunnalliseksi tietoisuudeksi ja toiminnaksi. Vallankumousohjelma on aivan hyvä. Se tuo hyvin esiin sen nykyajan keskeisen jännitteen, mikä on objetiivisen tietoisuuden ja subjektivismin välillä. Yhteiskunnallinen kollektiivinen toiminta vaatii aina jostakin subjektiivisesta luopumista, ajatuksissa ja teoissa. Vallankumous taiteessa ja tietoisuudessa muuttaa valtasuhteita vasta sitten, kun se muuntuu yhteiskunnalliseksi tietoisuudeksi ja toiminnaksi.

]]> Comment on Tampereen Eden by Nylykynen http://kirjailija.wordpress.com/2007/12/20/tampereen-eden/#comment-74 Nylykynen Fri, 28 Dec 2007 01:41:16 +0000 http://kirjailija.wordpress.com/2007/12/20/tampereen-eden/#comment-74 entäs jos ne nousee seisomaan ja huutaa agressiivisesti käsiään yhteen hakaten "bravo! bravo! bravo!", heittelee ruusujansa, eikä poistu koskaan siitä tilasta? Eikö teatteri ole silloin täällä? entäs jos ne nousee seisomaan ja huutaa agressiivisesti käsiään yhteen hakaten “bravo! bravo! bravo!”, heittelee ruusujansa, eikä poistu koskaan siitä tilasta? Eikö teatteri ole silloin täällä?

]]> Comment on Tampereen Eden by Ayen http://kirjailija.wordpress.com/2007/12/20/tampereen-eden/#comment-73 Ayen Wed, 26 Dec 2007 18:39:57 +0000 http://kirjailija.wordpress.com/2007/12/20/tampereen-eden/#comment-73 Luominen ei ainakaan minulle tarkoita koskaan uuden luomista. Mielikuvituksemme rajoitusten takia kaikki luomamme on aina kierrätettyä. Mutta tekeekö se siitä vähemmän luotua? Eipä tee, ei. Luominen on kierrätystä. Parempaa kuin uutta, sillä se puhaltaa uutta elämää vanhaan materiaan, uusia merkityksiä vanhoihin merkkeihin. Lisäksi uusi ei ole koskaan luomishetkeään pidempään uutta, sen jälkeen se on jo vanhaa. Kierrätys on jatkuvaa. Luominen ei ainakaan minulle tarkoita koskaan uuden luomista.

Mielikuvituksemme rajoitusten takia kaikki luomamme on aina kierrätettyä. Mutta tekeekö se siitä vähemmän luotua? Eipä tee, ei.

Luominen on kierrätystä. Parempaa kuin uutta, sillä se puhaltaa uutta elämää vanhaan materiaan, uusia merkityksiä vanhoihin merkkeihin.
Lisäksi uusi ei ole koskaan luomishetkeään pidempään uutta, sen jälkeen se on jo vanhaa. Kierrätys on jatkuvaa.

]]> Comment on Tampereen Eden by Nylykynen http://kirjailija.wordpress.com/2007/12/20/tampereen-eden/#comment-71 Nylykynen Sat, 22 Dec 2007 13:21:57 +0000 http://kirjailija.wordpress.com/2007/12/20/tampereen-eden/#comment-71 Itsestä liikoja luuleminen. Itsehän siinä luulee jotain luoneen. Sopimus munasolun kanssa on ollut meidän kaikkien suurin luomistyö. Sen jälkeen sillä saralla eletään pelkkää epilogia. Itsestä liikoja luuleminen.

Itsehän siinä luulee jotain luoneen.

Sopimus munasolun kanssa on ollut meidän kaikkien suurin luomistyö. Sen jälkeen sillä saralla eletään pelkkää epilogia.

]]>