hei kaikki, tekin, jotka jo halusitte unohtaa.
kirjoituksemme on sovittu jatkuvan, vaikka muutto tampereen mielenmaisemaan on edessä.
tämän kirjoituksen jälkeiset tekstit tulevat linkittymään omalla abstraktilla tasollaan kehitteillä olevaan “Telakan Fantom” -projektiin.
se on jälleen yksi kirjailijan ja tetralemman yritys tuottaa konkretiaa dialogistaan.
se työ kommentoi, toisin kuin musikaali, tarrautumisen yrityksiä olennaisuuksiin, nimenomaan tamperelaisiin olennaisuuksiin. se flirttailee seikkailun käsitteen kanssa. muita iskusanoja: site specific, mustanaamio, teatteri telakan sukupolvenvaihto.
nihilismin kysymys saattaa syventyä. huomaamattaankin.
väite massamurhan ja taiteen risteyskohdasta on edelleen mahdollinen. jopa himoittava ?
November 20, 2007 at 10:21 pm
Oltuani hetken Ohjaajan tykönä, soi ovi summeri.
- Halojaa, Ohjaaja huusi luuriin.
- No se on Kokkonen täällä, kuulin jonkun vastaavan kaiuttimessa.
- Aukesko, Ohjaaja uteli painettuaan nappia luuri korvallaan, eikä saanut vastausta.
- Yks Kokkonen tulee, hän huusi minulle.
Nyökkäsin.
Kohta Kokkonen tervehti Ohjaajaa veljellisesti eteisessä. Sen jälkeen hän tuli tervehtimään minua. Hänen silmistään säteili lapsellinen uteliaisuus. Esittäydyimme toisillemme. Kokkonen näytti siltä kuin olisi tullut suoraan menneisyydestä. Hän vaikutti suomalaiselta mieheltä mustavalkoisesta elokuvasta. Hänen äänensä ja olemuksensa, vaatetuksensa, kasvonsa ja kaikki olivat sitä itseään. Kadonnutta kansanperinnettä. Ukkoja uittamassa tukkia. Miehiä veistämässä veneitä. Paikkamaassa kenkiä nahkapaloilla. Ajankohtaisen Kakkosen tunnaria. Saamassa lohia koskesta. Ja pian minulle selvisi, että Kokkonen oli näyttelijä. Ja oikea maalainen. Sellainen kunnon landepaukku. Istuimme kaikki kolme pöydän ääreen. Ohjaaja kaatoi meille teetä. Kokonen haisi hieman kummalle.
- Mulla ois yks idea, Kokkonen aloitti.
- Kerro, Ohjaaja vasasi.
- Kerätään porukka, jolla voitas kiertää Eurooppa ja tehdä samalla teatteria.
- Kuulostaa hyvältä, Ohjaaja vastasi.
- Lähtisit sä mukaan, hän jatkoi, ja tarkoitti minua.
- Lähtisin, vastasin.
Kokkonen oli innoissaan. Hän kertoi teatterin historiasta, ja siitä, kuinka koko touhu pitäisi palauttaa takaisin kansan keskuuteen. Ja siitä, kuinka teattereiden tulisi kiertää paikasta toiseen, eikä jököttää laitoksina paikallaan.
- Laitoksina, joissa eläkeläismummot käyvät katsomassa Kauppamatkustajan kuoleman ennen omaansa, ja veikkausvaroilla koko paska, Kokkonen julisti.
Sitten Ohjaaja sanoi lauseen, joka oli pakattu täyteen sivistyssanoja. Ja keskipäivä kampitti itsensä iltapäiväksi, kuin tee joka haalenee kupissa. Ei sen kummemmin. Silloin kun on mukavaa seuraa.
November 24, 2007 at 9:56 pm
Ajattelinpa tässä purkaa Musikaalista saatuja toisenlaisiakin tuntemuksia. Niitä, joista voi olla hyötyä, jos ei hermostu.
Ensinnäkin teksti lähenteli täyden paskan tunnusmerkkejä. Se oli puolitiehen jätettyä paskaa, mikä on pahempaa kuin täysi. Ikään kuin siinä olisi tavoiteltu jotain täyttä, mutta oma egoismi tai kenties Nihilia tuhosi sen. Tiedän mistä puhun, koska minulle käy niin jatkuvasti. Okei. Avantgarde on lippu, jonka alle voi paeta olemalla epäselvä, mutta kun se oli oikein etukäteen tiedotettu, oli tuollaisen Musikaalin sisällöllisen huttu-soopan julkaisu minusta raukkamaista ja lahjatonta. Taiteen kanssa sillä ei ollut mitään muuta tekemistä, kuin elinympäristö, jossa se julkaistiin. Oliko edes sekään…
Tarkoituksenmukaisuudesta. Mikä oli Musikaalin tarkoitus? Mitä sen piti katsojassa tuottaa? Mitä teatterin ylipäätänsä pitää ihmisessä herättää, tai jopa luoda? Itsessäni päällimmäinen Musikaalin luoma ajatus oli ulkomaailman olemassa olon hyvyys. Pitkin esitystä ajattelin, että onneksi maailma on tuolla, jossain tämän hullunmyllyn ulkopuolella. “Onneksi Musikaali on teatteria.”
Se, että tarvitseeko katsoja jotain äärimmäistä päällekäyvää todetakseen tuon ajatuksen, onkin toinen juttu. Eikä maailman hyvyys minulle mikään uusi kokemus ennen Musikaalia edes ollut. Sinänsä ajatellen Musikaali olikin hyvin lööpin tapainen kokemus. Sellainen inhottava pisto. Ikään kuin teatteriin hetkeksi herännyt lööpin sisältö. Asia, jota et voi välttää. Asia, jonka kanssa et halua elää.
Nämä ovat ne päällimmäiset asiat sieltä minun toiselta puolelta. Toivon, etteivät ne heräisi Telakan esityksessä henkiin.
November 27, 2007 at 2:32 pm
Ai kuka?
Jos joku on kuka, vaatii hän itselleen varmistusta. Tai ei hän sitä oikeastaan vaadi, hän saa sen aina. Tahtomattaankin. Samassa hän saa itselleen aikaa, sillä se, kun hämmentyneet suut kysyvät: “Ai kuka?”, (vaikka tietävät ainakin jollain tasolla vastuksen) pysäyttää se hetkeksi kaikki siellä, missä kysytään:”Ai kuka?”.
Kuka onkin viitta, jonka alla piipahdetaan, ei siellä asuta. Sen muoto on moninainen kuin maailma ja sen kosketuspinta on rajaton. Ja jatkuvasti jotkut ovat kukassa. Kukassa pienen hetken kaukana. Kaukana kuin alppien rinteillä kukkia rouskuttavat päkä-päkä-pässit Alepan kassajonosta. Jonosta, jossa hämmentyneet ihmiset varmistavat turhia tietojaan “ai kukillaan?”. Luettuaan lööpit. Ostettuaan elintarvikkeet, shampoot, saunakaljat, kaukosäätimen paristot ja polttimot lukulamppuihin.
Kuka sitten on Jumala?
Jumala on ainoa, joka on ainoastaan jatkuvasti kukassa.
Hän ei sieltä pois tule, ja jos tulee, menettää hän arvonsa.
Jumala on kukassa.
Jumala on kukassa.
November 30, 2007 at 9:07 pm
Aaamuyöstä torsataina ex-tyttöystävänsä surmasta kiinni otettu 25-vuotias tunnusti teon jo ensimmäisissä poliisikuulusteluissa.
Hän myönsi syyllistyneensä Helsingin Vesalassa rikokseen ja kertoi, että oli päättänyt surmaamalla estää entisen naisystävänsä maalliset kärsimykset.
“Ulkoa soitin ja pyysin (naisen) ulos. Lopulta hän tuli. Heti aluksi ehdin lyömään häntä veitsellä, mies selosti poliisille.
(Naisen) isä tuli väliin ja hänen kanssaan painimme ja (nainen) pääsi sisälle karkuun. Kiersin talon ympäri ja rikoin ikkunan. Siinä vaiheessa (nainen) lähti taas ulos ja juoksin hänen perässään viereisen talon rappusille.
Kaadoin hänet siihen ja puukotin useita kertoja niskaan ja kaulaan. Halusin varmistaa, että hän varmasti kuolee.”