katu-uskomattomuus on yksi taiteen suurimmista kysymyksistä

Between the Voids

 0. Nothing ventured To claim that square circles or female popes have no existence makes intuitively perfect sense. If we go any further to the realm of nothingness we bump up against an age-old metaphysical barrier. The non-existence and the concept of nothing itself are notoriously impossible to grasp: If I am thinking nothing it becomes immediately something. Nothing can be used as a denial of meaning, but by definition it has no fixed representations. Naming nothing obliterates the idea of nothing; in the case of nothing language ruins what it wants to express. Thus when approaching nothing, limits of language, language of limits and the existential horizon of Dasein are dealt with. In this article these escaping limits are discussed. Manifestations of nothing emerge in many forms from the pre-Socratics and Plotinus through the Middle Ages (Duns Scotus, William of Ockham and Meister Eckhart to name but a few) towards the twentieth century, when they were taken up and redefined by Martin Heidegger, and later existentialist and post-structuralist thinkers. The genealogy of nothing is nothing but cumulative or linear: for example Jacques Derrida was oriented to themes of nothing with such ancient guides such as Plotinus and Pseudo-Dionysius (See Derrida 1987). Although the nonlinearity of western tradition of nothing it is quite clear that from the very beginning nothing has been inferior to something. Aristotle had no place for nothing in his classifying categories. As Brian Rotman suggests, to Aristotle nothing must have symbolized `a dangerous sickness and madness that left him with an ineradicable horror vacui´ (Rotman 1993, 63). By the same token Plato had no idea of nothing in his theory of ideas. Contrary to the nothing-hostile stance in classical metaphysics Conor Cunningham calls a tradition, which is founded on nothing meontotheological (Cunningham 2002, xiii). According to Cunningham a remarkable ancestor of the meontotheological tradition was Plotinus (ca. 205–270), who stated that being and something is inferior to non-being and nothing (ibid. 3-4). Where the ultimate logic of nothing governs the meontotheological thought, the ultimate something is the standard starting point since Plato and Aristotle. Perhaps that is why ideas of nothing, non-being and non-knowing has emerged among the critics of traditional metaphysics in the (late-)modern age. For example continental thinkers such as Martin Heidegger, Maurice Blanchot, Jacques Derrida, Gilles Deleuze and Alain Badiou, to name but a few, have used nothing as a constitutive element in their thought (ibid. xvii). It could be claimed that especially among poststucturalists the concept of nothing has had critical underpinnings in purpose to oppose analytical rationality and subject-centered metaphysics. Actuality of nothing stems from an intellectual tendency, which could be linked to a notion of late-modern concept of transcendence, which has emerged lately in studies of Michel Henry, Jean-Luc Marion and Paul Ricoeur among others (See Faulconer 2003, 2). After the era of radical relativity and methodological pluralism, when anything went and nothing mattered, revisited nothing has once more become significant. Its connection to the revival of transcendence is obvious. From the immanient (and atheist) view nothing and transcendence are structured same way: postmodern sphere of transcendence is nothing, but this is nothing of significance. Transcendence is not an intellectual relic from the past but as Regina Schwartz suggests `interest in transcendence is an outcome of postmodern thinking´ (Schwartz 2004, ix). Transcendence is coming back as the other of immanience but it is reintroduced without gods, afterworlds or other metaphysical somethings. That is to say that postmodern transcendence is a transcendence of nothing, because it is ontologically empty. Champions of nothing are often put down with an accusation of nihilism or total denial of significance and values alike. In the background looms a medieval conception of horror vacui, the fear that nothing is altogether inhuman and unnatural idea. Yet nothing does not self-evidently lead to nothing, more probably it leads to something. In fact the real ethical problem is how to keep nothing as nothing. According to Jean-Luc Marion this is a fundamental question in the ethics of Emmanuel Levinas. In Levinas` thought Nothing grounds the possibility of the ethical relation in the sense that the Other must be encountered as no one in order to create a responsible ethical relation (Marion 2003, 48-49). Besides nothing is anything but a trivial starting point for an aesthetic thought. Denials formed by transcendental nothing can construct a negative sublime. As Weiskel observes, the negative sublime is a mode of schein in which `the absence of determinate meaning becomes significant, since it resolves the breakdown of discourse by substitution´ (Weiskel 1976, 28). This article arguments that in western usage of nothing there are two very distinct ideas of nothing, which I call here metaphysical and transcendental. When the previous can be separated from the latter, a sensible text-theoretical tool could be created.  1. What to do with nothing: continental versus analytical voids Asking what is nothing leads instantly to a paradox: nothing is not something, or anything at all. Question about nothing has to be approached by asking in what kind of contexts it manifests itself. Firstly, on the metaphysical level there are principle like belief in creatio ex nihilo, buddhist nirvana or plotinian cosmology. On the other hand nothing can be said to be something concrete, for example a vacuum or an empty sheet of paper. Alike nothing can be an inner experience and an existential experience. Finally nothing emerges as negative textuality. Despite these categories a question remains: In the world of something, how real nothing can be? Is it only an empty word without a referent? For instance shadows or holes are pure absence themselves, but their absence and non-matter is bound to a context of a certain situation and material. Nothing and something are inextricably interrelated, but it is worth mention, that as well as something constructs nothing, nothing is a foundation of something. Although the simple idea of nothing only as something is rejected, nothing needs a context of something to be able to manifest itself. These questions about ontological status of nothing and related concepts defined nothing-discourses of the previous century. It is evident that many remarkable nothings of the modern age have been manifested especially in existential contexts. Still long before the modern connections between nothing, semiotics and existential themes emerged, Charles S. Peirce`s nothing had indeed existential underpinnings. In his paper `Objective Logic´ (1898) he states that The nothing of negation is the nothing of death, which comes second to, or after, everything. But this pure zero is the nothing of not having been born. There is no individual thing, no compulsion, outward nor inward, no law. (1985/1898, 148.) According Peirce, nothing in its purest existential form is nothing which precedes Being. In Peirce`s view nothing is an active force, which constructs the world of Dasein and grants its concept of freedom as well: It is the germinal nothing, in which the whole universe is involved or foreshadowed. As such, it is absolutely undefined and unlimited possibility – boundless possibility. There is no compulsion and no law. It is boundless freedom. (ibid.) Peirce`s meditations about nothing were long-forgotten. Regardless Martin Heidegger became the most influential theorist of nothing in the first half of the twentieth century. If Peirce`s nothing was in the first place the nothing of an unborn, according Heidegger nothing is the matter of Dasein`s own death. In his Was ist Metaphysik from 1929 Heidegger places the nothing (das Nichts) as a counterimage of Being itself. Heidegger calls nothing the `veil of being´ and as such it is other to beings. (`Das Nichts als das Andere zum Seienden ist der Schleier des Seins.´(Heidegger 1955/1929, 47) For him Das Sein and das Nichts are inseparable. According to Heidegger das Nichts grants an open place, die Lichtung, for beings to show themselves. In clearance of nothing Dasein can achieve self-reflective knowledge. Therefore Dasein is ultimately fixed on its innermost nothingness. For Heidegger nothing means however more than an experience of it. It is remarkable that Heidegger`s nothing can manifest itself in text: `Like Being the nothing would also have to be written – and that means thought in the same way.´ (Heidegger 1998, 311) In the first part of the 20th century analytical philosophy had its nothings as well, although analytic rationality preferred to get rid of them. For example the famous Raymond Russell`s paradox (Rescher 2001, 170) showed that the set theory of  Gottlob Frege leads to a contradiction and ultimately to nothing. In the core of the logical reason nothing emerged and led to a major paradigm shift. It is not extraordinary that paradox of reason generates the representation of nothing; when system of representation cancels itself out, heideggerian `veil of being´ is momentarily lifted. At its best this is the moment when limits of reason and conditions of representation become visible towards the background of nothing. In inexpressibility the possibilities of novel signs dwell, even so one wants to obey Ludwig Wittgenstein`s famous maxim: `Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man schweigen´. Nothing has also demarcated contemporary paradigms of thought. The schism between continental and analytical traditions in philosophy, namely between Heidegger and Rudolf Carnap, was indeed schism about nothing. In his `The Overcoming of Metaphysics through the Logical Analysis of Language´ (1931) Carnap held that Heidegger`s nothing was only a metaphysical illusion and an illogical proposition. Carnap claimed that in using pseudo-statements like nothing `the violation of logical syntax is especially obvious´(Carnap 1959, 69)  For Heidegger nothing was a question of life and death, or maybe more than that, for Carnap and his disciples only a mistake. After probing some roots of nothing we can move on to texts which have tried to represent what cannot be represented.  2. Texts for nothing If we claim that nothing itself is inexpressible, it is not to say representations about nothing are impossible. On the contrary, hints of nothing dwell in many kinds of texts. Mark C. Taylor has analyzed Daniel Libeskind`s architecture in the terms of nothing (Taylor 1993, 123-165). In music, locus classicus of nothing is no doubt John Cage’s experimental work 4`33 (premiered in 1952), which consist 273 seconds of silence, referring perhaps to the absolute zero of temperature. Cage`s piece is structured in three movements, originally performed by pianist. In visual arts Cage`s contemporary Robert Rauschenberg studied nothing in his all-white canvases. Single colour works were also made by Ellsworth Kelly, Yves Klein, Barnett Newman, Robert Ryman and Ad Reinhardt. Many performances have been made in the name of nothing. The most minimalist of all might be Tony Conrad`s Fluxus performance without name (performed first time in 1961) which is depicted as follows (Hendricks 1988, 330): To perform this piece
do not perform it.  There are some very special printed books which contain only nothing. Elbert Hubbard`s book `Essay on Silence´ contains only blank pages. Also a book named The Nothing Book, published in 1974, has nothing inside. A tale goes that the Nothing Book received flattering reviews and got many plagiats as well (Barrow 2000, 7). Nothing is a recurrent theme in literature (see Mehtonen 2007). In ancient epics creation myth is a common topos of metaphysical nothing. We can find the representation of primordial void and creatio ex nihilo recurring in Vedic texts, Nordic mythology – not to mention the Book of Genesis. As metaphysical entity it is a anchor point for the cosmic order. In personified form figure of nothing has manifested (from Ulysses claiming to be `Nemo´ to Robert Musil`s The Man Without Qualities or Italo Calvino`s The Nonexistent Knight. No-places for their part are a recurrent topoi in the genre of utopian literature (a scope ranges from Thomas More`s Utopia to Toni Morrison`s Paradise). In modernist and late-modernist poetry nothing, especially in the form of silence, has definitely a special place (See Loevlie 2003, 21-25). For example influental and experimental poet Paul Celan, in his famous Meridian-speech (1960), which was to describe negative poetics of latter part of the twentieth century, claimed that `I speak of a poem, which does not exist!´ (`Ich spreche ja von dem Gedicht, das es nicht gibt!´). Celan`s “poem of nothing” escalated turn to nothing in poetry, which had attention of many hermeneutical and postsructuralist thinkers ranging from Hans-Georg Gadamer and Philippe Lacoue-Labarthe to Jacques Derrida (see Gadamer 1997, Lacoue-Labarthe 1999, Derrida 2005). It is evident that every example above had some connection to the idea of nothing,  but on a second thought, are the examples mentioned really nothing? Quite a contrary, it is obvious, that pieces of art if any are really something.  For instance Libeskind`s architecture consist of real spaces, not total voids. In Cage`s 4`33 listener hears voices from audience – the silence is never complete. In Rauschenberg`s paintings frames are still visible and canvases are concrete as such and Celan`s poems of nothing are quite readable. Rather nothing these works play with signs consisting of absence, negations, silence or empty spaces or notes. Anyhow, every mentioned work was about nothing and enveloped the concept of nothing with different artistic means. This kind of contextualisation of nothing can be termed (including this article) as metaphysical nothing. Metaphysical nothing is represented form of nothing, nothing as something, and thus a paradoxical conception. Real nothing, if there is any, is transcendental and has no representations. But still it could be claimed, that it leaves traces, and these delicate signs we can follow a bit further.  3. Transcendental and metaphysical nothings To illustare the difference between transcendental and metaphysical nothings, let us start with a literary example, namely the last paragraph of Wallace Steven`s poem `Snow Man´ (from the collection Harmonium, 1923). For the listener, who listens in the snow, And, nothing himself, beholds Nothing that is not there and the nothing that is. Stevens`s paragraph characterizes a triple nothing: firstly a nothingness of Dasein (`nothing himself´), secondly, nothing as absence (`Nothing that is not there´) and thirdly nothing as presence (`nothing that is´). In this poetic image lies a significant insight. Dasein, which in heideggerian sense really is `nothing himself´, perceives two kinds of nothings: nothing as something and nothing as absence. Former consist of representations of nothing and implies that nothing is there. This I call metaphysical concept of nothing. Contrary to this “nothing that is not there” is transcendental nothing. It is beyond discursive language, visual images or mental representations. It is only a frail inkling that beyond representation and Being lies an impossible dimension. (S)no(w)-man, who listens in the snow faces a paradox: transcendental nothing may exist but it has no existence because its own nothingness. That is why transcendental nothing has no place in ontology or classical western metaphysics. It is construct and experience of Dasein, but in heideggerian view same time it constructs Dasein itself. Transcendental movement of semiosis, nothing and negation can be considered to be deeply related. Negations clear empty spaces, which mark place for other of Being. In plain immanent and present is positive, transcendental and absent is negative. Absence is mark of transcendental, but it is impossible to tell whether transcendental no-marks contain referents. As transcendental they only have ostensive power to point towards nothing, beyond text and beyond world. In spite of absence, or actual that is why, non-appearance of sign can be a sign too. Nothing is never encountered without a context. Even Robert Rauschenber`s all-white canvases were framed, and they had very definite place in artist`s exhibitions. Although transcendental nothing cannot have representations, its traces can have textual manifestations. Texts which contain transcendental nothing could be characterised self-voiding. Self-voiding texts are texts with contradict themselves or cancel out meanings they construct. Self-voiding could be illustrated in the case of metalyrical poetry. Consider the following poem of Paul Celan, Radix, Matrix (from the collection Die Niemandsrose, 1963): Yes,as one speaks to stone, asyouwith my hands grope into there,and into nothing, suchis what is here: Nothing in Celan`s poem emerges twofold. Firstly it is named and represented as metaphysical nothing (groping into nothing). What is more interesting, the last line of the paragraph manifests transcendental nothing as well. The colon points to the space of nothing, the gap between two paragraphs. Reader has to decide either colon hints beyond poem or it refers to next paragraph, which begins after the empty space. Graphical gap in the poem interferes coherent reading and forces the reader to a metatextual interpretation. Hence nothing marks the borders of the text. Celan`s colon is an exit sign – `text ends here´, it says. If a trace of nothing is spotted in text, interpretation might switch to metatextual level. As in heideggerian sense das Nichts forces Dasein to ponder itself, in textual level questions about interpretation and textuality arise when transcendental nothing is encountered. In a self-voiding situation text appears to cancel its own semiosis as transcendental nothing governs its code of interpretation. Self-voiding texts show that their signs are unstable and every text is infinite to the extent that they refer to boundless nothing. Self-voiding is negative hermeneutics: the more a reader understands the text, the less it means. As well as the self-voiding movement, Mark C. Taylor`s description of blank illustrates transcendental nothing in the textual level: Blank is the space-time of not; it is neither nothing nor something. Neither existing nor not existing, neither being nor nonbeing, blank is not meaningless, though it is not meaningful. [--] While there is no meaning without blank, blank itself is not meaningful. (Taylor 1993, 111) In Taylor`s passage, the paradoxical nature of nothing is clearly illustrated. Like Taylor`s blank transcendental nothing allows and creates contradictions, which demarcates tensions between said and unsayable. Thus it criticises fundamentals of representation. Transcendental nothing forces texts to interplay with absence of meaning and its fragile ontology. Thus it shows dependence on the undetermicy every interpretation is based on. Differently from metaphysical nothing it shows how particular and partial manifestations of nothing can be. On the other hand transcendental nothing may offer inkling of multiple modes of nothing and polyphonic silence. Transcendental nothing relativizes the limits of language. This is not to say, that limits of semiosis would be blurred altogether. Rather it opens up the possibility that transcendence in language can be grasped and experienced in different readings and that limits of discourse become more visible and crossable. Thus transcendental nothing is concept of textual critique, a blindspot that allows to see – according Stevens, `nothing that is not there´. Nothing is not only a concept of emptiness but also of radical openess to unbiased interpretations. Transcendental nothing is very susceptible to processes of interpretation. As in the case of colon in Paul Celan`s poem, one could interpret that there was no hint to nothing at all. Hence it is evident that nothing in text receives its meaning radically in the context it is placed in. Besides, nothing is ultimate context of every text. This reminds of the Ferdinand Saussure`s old idea: sign receives its meaning from what it is not, from its own negation and denial. That is why language always points towards its own limits and nothingness. In fictive text transcendental nothing manifests itself also in a moment, when reader interprets, that the fictive world contradicts its own bases and ends up in paradoxical situations without any reliable or meaningful answer. Regardless of this, fictive texts can sustain their own nothingness. As Umberto Eco points out: `In verbal texts the representation of impossible possible worlds can be taken superficially as conceivable for pages and pages before the contradiction they display is realized´ (Eco 1978, 78) With other words worlds furnished with nothingness or internal contradictory situations are fully representable especially in fictional texts. In compressed form an impossible worls is constructed in Paul Celan`s poem The Straitening (Engführung, from collection Sprachgitter, 1959). In few verses of the long poem he composes a situation, which completely contradicts itself: The place where they lay, it hasa name – it hasnone. They did not lie there. In Celan`s poem reader is suddenly thrown to utopos, no-place and textual realm of nothingness, which cancels out its own existence. Same time subjects of the poem disappear as soon as they are introduced. In the Celan`s stanza writing is on the edge of the language – beyond that lies nothing. In the Celan`s poem nothing is same time present and absent, significant and meaningless. That is why transcendental nothing in language could be called immanent transcendental. In its absence it is interpret as present. Thereby transcendent nothing has a power to deconstruct ontological dichotomies, which are based on the hegemony of something and clearly defined presence. That is why representation like above transcendental nothing could stand for critique of representation. Nothing can be expressed to show that every experience is not reducible to a picture or a sentence, that being human means also being nothing, meaning nothing.  4. Towards an immanient transcendence It seems that nothing is strictly linked to the questions considering the limits of semiosis. If there is nothing in language, can we say it exist without words? Also, can we state that questions about nothing are questions about anything, something or nothing at all? Should we doom nothing in wittgensteinian silence? My answer is no. When we state that nothing is transcendental, we are at the edge of radical relativism. But if claim that nothing is transcendental, horizon of Dasein is made visible. Transcendental nothing manifests as removals, deletions and write-offs. But because it is paradoxical by nature, gaps in text form new meanings. So less is more, and nothing could be even more than that. Thus one of the oldest metaphysical questions, `Why there is something instead of nothing?´, could be formulated into `Why there is nothing instead of       ?´ Transcendental nothing is non-discourse, not-saying and nihilative semiosis. It is neither being nor nonbeing. Instead it names a twofold process, which same time nihilates being and creates something out of nothing. It opens germinal voids in textual and extra-textual spaces. For these reasons transcendental nothing could serve as a third term between absolute something and absolute nothing. Along with heideggerian Seinsfrage it places a Nichtsfrage, a Nothing-question. As transcendental (but not inevitably transcendenting) it points ostensively beyond given world and horizon of Dasein. Thus it names a utopian space, where limits of subjectivity and textuality can be united, expanded and ultimately transgressed. When transcendental nothing presents itself in language, limits of semiosis become temporarily visible. These limits formed by transcendental nothing are not mere restrictions, because they connect semiosis to new potentialities of meaning forming, to things and meanings yet to come. Hence signs of nothing could play important role in late-modern aesthetics, which no more count on metaphysic ideals, but to transgressions towards experimental ways of semiosis. If nothing is expressed, limits of language are transgressed.  Nothing is a linguistic ghost because it has name, but no essence nor reference. That is why it is similar to the notion of “God”. Thus might be that in the post-nietzschean era, namely after the death of God, nothing is the place (or no-place, utopia) forsaken by the godhead. If that is true, longing for nothing has become a placebo for longing God. Therefore belief in nothing constructs an atheist transcendence, and the transcendental nothing appearing in texts is a silent and everyday revelation, mysticism without mysticism and an open horizon of an immanent transcendence. Indeed there is no-language, no-human and no-world. It is ours to decide whether the kingdom of nothingness is only a metaphysical idea or subject of matter in our texts and deeds. Perhaps in the light of nothing, in the no-light, we could learn to read in darkness.        Works cited 

Barrow, John D. (2000). The Book of Nothing. Vacuums, Voids and the Latest Ideas about the Origins of the Universe. New York: Vintage Books.

 Carnap, Rudolf (1959/1931). The Elimination of Metaphysics through Logical Analysis of Language. In Logical Positivism, A.J. Ayer (ed.). New York: Macmillan. Celan, Paul (1986). Gesammelte Werke in fünf Bänden. Frankfurt am Main: Suhrkamp. Celan, Paul (2000). Selected Poems and Prose of Paul Celan, John Felstiner (trans. and ed.). New York: WW Norton & Company. 

Cunningham, Conor (2002). A Genealogy of Nihilism: Philosophies of Nothing and the Differance in Theology. London: Routledge.

 

Derrida, Jacques (1987). How to Avoid Speaking: Denials. In Languages of the Unsayable. Ed. Sanford Budick and Wolfgang Iser. Stanford UP.

 Derrida, Jacques (2005/1986). Shibboleth: For Paul Celan. In Sovereignties in Question, Thomas Dutoitand and Outi Pasanen, 1-64. New York: Fordham University Press. Eco, Umberto (1978). The Limits of Interpretation. Bloomington: Indiana UP. Faulconer, James E. (2003). Transcendence in Philosophy and Religion. Indiana UP. Gadamer, Hans-Georg (1997/1973). Gadamer on Celan. “Who am I and Who Are You?” and Other Essays, Richard Heinemann and Bruce Krajewski (trans. and ed.). New York: SUNY.      Lacoue-Labarthe, Philippe (1999/1986). Poetry as Experience, Andrea Tarnowski (trans.). Stanford UP.  Heidegger, Martin (1998). Pathmarks, William McNeill (ed.). Cambridge UP. Heidegger, Martin (1998/1929). Was ist Metaphysik? Frankfurt am Main: Vittorio Klostermann. 

Hendricks, Jon (1988). Fluxus Codex. New York: Abrams.

 Loevlie, Elizabeth (2003). Literary Silences in Pascal, Rousseau and Beckett. Oxford UP. Marion, Jean-Luc (2004). From the Other to the Individual. In Transcendence, Regina Schwartz (ed.), 43-60. London: Routledge. Mehtonen, Päivi (forthcoming 2007). Pilgrims On the Road to Nowhere: Towards a Poetics of Nothingness. In Illuminating Darkness. Approaches to Obscurity and Nothingness in Literature, Päivi Mehtonen (ed.) Helsinki: Finnish Society of Sciences and Letters. Peirce, Charles S. (1985/1898). Objective Logic. In Charles Hartshorne & Paul Weiss (ed.), Collected Papers of Charles S. Peirce, vol. 6. Cambridge: Harvard University Press. Rescher, Nicholas (2001). Paradoxes: Their Roots, Ranges, and Resolution. Chicago: Open Court Press. Rotman, Brian (1993). Signifying Nothing: The Semiotics of Zero. Stanford UP. Schwartz, Regina (2004). In Transcendence, Regina Schwartz (ed.), vii-xii. London: Routledge. Stevens, Wallace (1975). Collected Poems. New York: Alfred Knopf. Taylor, Mark C. (1993). Nots. Chigaco UP. Weiskel, Thomas (1976). The Romantic Sublime: Studies in the Structure and Psychology of Transcendence. Baltimore: Johns Hopkins UP.

on aika(a) etsiä kuolleiden luokkaa

olen täynnä esteettistä viikonloppua.

silti ei uneta. pitkästä aikaa miettinyt ja tuntenut tänään kuolemaa elämässä. ystäväni äiti poistui eilen elävien kirjasta. tunnen, että nyt ystävä on kaukana ja hädässä. se virittää mahdottomuuden energiakentän pohjoissuomesta helsinkiin. en osaa tehdä auttaakseni. sokin jälkeen kuuntelen hetken nick caven uudempaa tuotantoa ja mietin asioita omalta kohdaltani… tavallaan olen ollut  viime viikkoina rakkauden ympäröimä, toisaalta tuo sama totaalisen menetyksen tunteen hetki odottaa minua varmalla tavallaan kulmien takana. ( näin tunnen tässä hetkessä, istuessani kirjoittamassa öisellä ikkunalaudalla tajuavani elämästä jotain suurempaa. intensiivisemmin kontrapunktista). 

ystävän äidit vaikuttavat ystävien elämään.  olivat fantasiapintoja paistaessaan ajoittain parempaa pannukakkua kuin oma äiti, josta ei ollut mihinkään ja oli kaikkeen. joskus koen vahvasti , että lapsuudenystävien jumppaavat kateudenkohdeäidit ovat niitä, joiden haamua etsii alitajiusesti rakkauksistaan. kaukaiset ja varmat yökyläin madonnat. ( katseensa tuntu pidätti meidät avaamasta FilmNet-erotiikkaa )   

ja niin oman äitini kanssa tänään design-museossa olen kadota tasojen moneudesta rut brykin tiellä. hän menee tukholmaan. niin monta reissua edessä! olen äidinpoika.

yksin.

.huoltaja.

  muuta minuuttani rakentanutta :

siunattu finnomexicolaisruoka. jos rakastaisin ihmisyyttä yhtä paljon kuin quacamolea olisin nokia-missiossa pääpuhujana.

suomenlinnan tuntematon sotilas nälässä, kylmässä ja surrealismi-innostuksessa. sentään j. volasen dionyysinen tekniikkataiturointi meni päähän. kiitos yleisöstä brechtiläisen keskeytyksen järjestäneelle sairaskohtaus-naiselle loven kaivamisesta well-made -kansallisromantiikkaan!

kuolemaa tänään orionissakin. bergmanin seitsemäs sinetti. tiedättehän te!?  den svarte dansar på stranden.

vanhankaupungin salattu metsä.  vesirokkoiset kolmivuotiaat. maagisin helsinki.

iltaiselta ratikan penkiltä löytyvä tuore sushi-ateria.

mäkelänkadun suomen löytötavaratoimisto. hyvin mahdollista, että hyvää kuvausta vastaan siellä on kaikki sinulta unohtunut.

tony wilson im memoriam

http://itsetyydytys.org/keskustelu/index.php?topic=25002.msg284576;topicseen#msg284576

illan viimeinen hidas, rakkauden puhetta transsukupuolisille

ei tanja karpelalle, claes anderssonille sekä stefan wallinille

ei naiiveissa angsteissa maksetuille joogakursseille saaristossa

ei viimeisille hipeille

ei unicafeen flirttaaville machotiskaajille. ei ei

ei unicafeen tummalle riisille

ei 80-luvun hip hopin kultakaudelle

ei metsäpornolehdille

ei c-64sille

ei echoille, echojen kehityskaarille.

ei petterin dub-innostukselle

ei työryhmälle, pitkä ei mikolle

ei lipuntarkastajille

ei siviililipuntarkastajille

ei laulaville konduktööreille

ei yleisölle

ei työryhmssä fakkiutuneille rooleille

ei illan itsestäänselville dj-valinnoille

ei perustelemattomille avantgardealastonkohtauksille

ei taiteen tosissaanottamiselle

ei eduskunnan kyselytuntien teema-taltioinneille

ei toni halmeen tykinkuulalle

ei suomenruotsalaiselle pojalle ja tytölle

ei hullujenhuonereissuille ei ei

ei yksityisille painajaisille ei ei

ei unettomuudellesi

ei smashing pumpkinsin paluulle

ei huonoille isäsuhde-muistoille

ei epäkiinnostaville suhteille idiin ja superegoon. ei ei

ei jungin loppukauden kirjoituksille

ei kierkegaardin lukijoille

ei pizzan ja pastan välissä vaeltamiselle 

ei hampaattomille hipstereille

ei ehdottomuudelle

ehdoton ei älyköille

Ei liene yllätys, että avantgardistisessa asenteessa (sen kaikessa mahdottomuudessaan) on välttämättä mukana nihilistinen elementti, kieltävä ja arvonpurkava voima, joka hylkää ja kuohii edeltäjänsä, ympäristönsä ja jopa oman tulevaisuutensa. Tämä nihilismin impulssin on kuitenkin vasta prosessin ensimmäinen osa, lataus, joka saattaa johtaa aktiiviseen uudelleenarviointiin ja jopa rakentaviin eleisiin. Nihilismi olisi täten nollan etsintää, ei-mihinkään tähtäämistä, sisäisten, ulkoisten ja välittävien tyhjyyskarttojen tutkimista. Ei-mistään ei-mihinkään ja näiden kahden avaruuden välissä tuo karvatuppiaan myöten pyhä solukudelma, ihminen kai.

Mutta tämä kuulostaa dialektiselta, ja saa näyttämään nihilistisen avantgarden tietoiselta strategialta, joka lyö heti kättelyssä kurkkuun omat hampaansa. Mieluummmin meillä ei ole strategiaa, mieluummin ei estetiikkaa, mieluummin ei politiikkaa, vaan mieluummin me vaivihkaa yritämme oppia toisiltamme miten tässä muka pitäisi oppia elämään.  Ei sekään onnistu. Siksi palaamme yksityisyyteen, pidämme nihilismiämme elossa kuin lonkkavaivaista rakkia, emmekä koskaan pääse eroon unelmasta, kuinka kollektiivi voidaan individualisoida ja pitää viimeiset juhlat, jotka polttavat meistä kaikki tekosyyt elämälle, taiteen ensimmäisenä.

Ei ratkaisua. Nihilismin ydin, ei-mikään, on samaan aikaan vastaus ja kysymys, alku-ja loppupiste, eikä mitään edellisistä.

Uusien kehojen unelmia JiiPee Witkiniltä:

http://www.artphotogallery.org/02/artphotogallery/photographers/joel_peter_witkin_01.html

masterplan

nihilismistä, nihilisMeistä

nihilismi on mielestäni filosofisena terminä ja diskurssina, kaikessa laajuudessaan, yksi nykyajattelun merkittävimpiä kivijalkoja. ei voida kiistää. että erityisesti Friedrich Nietzschen Iloisessa tieteessä esitetyn pratkiriemukkaan amfletistisen “iso-J on kuollut..me olemme tappaneet hänet” -julistuksen jälkeinen enemmän tai vähemmän tiedostettu yksilön ja yhteisöllisten dynamiikkojen kriisiytyminen ja niiden kattava, loputon purkutyö on vaikuttanut radikaalisti nykyajan merkittävimpiin ajattelijoihin ja taiteilijoihin. myöskään merkityksien haarautumisen vaikutuksia ns. “tavallisiin ihmisiin” tuskin voidaan kiistää. mukaan jokapäiväisen elämän palettiin ovat tulleet yhä eksplisiitimmin radikaaliutta jylhään transsendenttiin uskovalle valtavirralle tarjoavat ismit: individualismi, ateismi, kulttuurirelativismi ja lopulta postmodernismi sekä sen sivuhaarat. nämä ismit, niiden kautta inhimilistä käyttätymistä uudelleenmuokkaavat teot, ovat ottaneet ihmisten olemassaolossa tilaa yhden suuren totuuden tunnustamiselta.

kun Ihmiskunta elää ajattelun kriisiä, toivottavasti ainakin taide ymmärtää juhlia sitä. Nyt, tieteen ja medioiden tiedon murusia julistavalla valtakaudella, on mielestäni mahdotonta enää puhua älyllisessä mielessä tosissaan yhdestä suuresta, käyttäytymistä organisoivasta totuuskoneistosta saati sitten yhdestä jumalasta tai yhteiskuntaa rakentavasta hegeliläisestä Geistista. yritän tuntea mielekkyyttä kun teen taidetta maailmassa joka niemimaasto on kaoottisen avoin dogmaattisuuttaan pakenevalle tieteelle, tuhansille toistaan järjettömimmille teologisille tulkinnoille ja loppupeleissä jokaisen yksilön vapaille valinnoille.

vaikea sanoa tuottaako yllä croquismaisesti luonnostelemani asiain tilan aistiminen taiteilijoille hyvää vai huonoa oloa..pujahdan siis näiden termien kautta itseeni, termien tuolle puolen… avot! nihilismi on mielestäni parhaimmillaan elämää palvovaa, elämän ytimeen salaa arvorelativistisen ajan hampaasta pujahtavaa, vapaa-ajattelua tukevaa filosofiaa. siihen henkeen tukeutujaksi ainakin haluaisin lukea itseni taide-ajattelijana.

toki on myönnettävä että siviilissä, sen raa´assa prekariaatin epätaiteessa, sorrun usein konformismiin. todettakoon että taiteessa operoiva kurotukseni nihilismiin lienee kaukaa katsottuna yhteiskunnassa toimivan epävarman yksilön hetkellistä vapausrunkkailia. JA kuitenkin siinä on pakko olla hetkelinen, uravalintaani tukeva eksistentiaalinen vahvuutensa. voima siinä, että haluaa kyetä hahmottamaan absurdin yksilön voiman tiedostamisen kautta yksilöllistä, jopa vastuuta viitoittavaa toimintaa, jonka perusta on periaatteellisesti kaikkien fundamentaalisten totuusjärjestelmien kieltämisessä.

ymmärrän, että subjektiivinen nihilismi on käsitteenä lähes mahdoton tulkittava logosentrisesti ajatellen. kuitenkin konkretiassa, työskentelyssä taiteen parissa, tunteen/emotionaalisuuden pohjimmainen abstraktius on mielestäni aina lähtökohtainen totuus. ja tämä fakta on mahdottoman mahdollisuuteen kannustava. vitaali, positiivinen nihilismi on työkaluna anarkistinen työkalupaketti, joka sisäistetyn auktoriteettikone-ihmisyyden kieltämisen kautta vapauttaa energiaa patavakavalta moralismilta, dogmaattiselta uskonnollisuudelta tai yhden puolueen nimeen vannomiselta. sivupolkujaan oppineessa, vitaalissa kiellossaan sen täytyy myöntää ihmisen persoonallisuuden monitasoisuus, elämän rihmastoisuus ja minän jatkuva muutos. ei purkittaa niitä kuin negatiivinen nihilismi.

enemmän ja vähemmän säälittävää ankkuroitumista itseään toistaviin ajatuksiin ja tapoihin tapahtuu kuitenkin koko ajan, jopa tyhjyyden ja vapauden teemoilla itseään piristivällä nihilistilläkin. ankuroituminen, fakkiutuminen, addiktoituminen on mielestäni yleensä uskosta, uskonpuutteesta sekä tottumuksesta johtuvaa; ei syvällisestä aistimuksesta.

positiivinen nihilismi on syvällisyyteen tähtäävää ajattelua siitä, että ns. totuus ei ole mitään muuta kuin maailmassa jylläävien subjektien, vertailussa yleensä tärkeytensä menettävien havaintojen summa. tuntuu, että se on kauheassa laajuudessaan yleensä niin epäinhimillistä ja musertavaa, että tarvitsemme kerrokset uskoa, naiivia toivoa sekä rakkaudellisia tottumuksia sen päälle. kukaan ei silti estä muutamia totuudenetsijöitä jatkamasta filosofeerauksen prosessia nihilismin idean kanssa. kukaan ei voi estää nihilististä vuorovaikutusta pintarakenteidemme kanssa !

syvällisesti tunnusteltuna me nyt olemme vain kärpäsiä kaaoksessa. meidän syvin mahdollisuutemme voi olla hyönteisten ilossa ?

nihilismistä teatteriestetiikkana ja taide-ajatteluna, avauksia

miten näyttäytyy nihilistin teatteri-usko? siitä mahdollisuudesta olen kiinnostunut.

kyse on lähinnä siitä, että haluan teokseni, tässä tapauksessa sen nimi on MUSIKAALI, ajan johdatella yleisöä aktiivisesti uskomaan “ei-mihinkään”. tässähän ei ole kuitenkaan kysymys hahmottuvan elämänfilosofiani mormoonimaisesta tuputtamisesta ihmisille.pitkälti tässä on kyse muutaman tunnin uskomisprosessista ( tässä siis puhun uskosta spontaaniuden ja neuroottisuuden sekoituksena, elämän pintarakenteena ). näiden aktivoimisessa teatteri parhaimmillaan joskus jopa onnistuu, koska teatteri, kaikista turhauttavista korkeakulttuuritendensseistään huolimatta, on mielestäni pääasiassa tekemisissä ihmisen rentoutusta etsivien, tarkoitusta kalastelevien pintarakenteiden kanssa. kun taas itse elämä on jatkuvassa, vaikkakin kovin tiedostomattomassa tekemisessä syvyysrakenteiden kanssa.

pelaan näillä matriiseilla, teatteri ja elämä, vielä hieman lisää: tavoittelemani teatraalinen nihilismi on luottamusta filosofiseen “ei-mihinkään” elämän ( taiteilijain ja katsojien, sosiaaliluokkaan ja ikään katsomatta ) mahdollisena taustatekijänä. taide voi yllättäen aktivoida monisyistä uskoa tähän ideaan. herättää kaikkea luottamuksen ja ahdistuksen välillä mahdollisen “ei-minkään” olemassaoloa kohtaan. mahdollisen “ei-minkään”, joka pyrkii lohduttomuuden ja tulkintojen äärettömyytensäkin prismalla vapauttamaan meitä kaiken skeptisyyden keskellä vitaaleimmiksi ja aidommiksi reaktioidemme ja ratkaisujemme suhteen. “ei-minkään”, joka on huikea, älytön absoluutti epäabsoluuttiudessaan! yksinkertaisuudessaan tämä tarkoittaa, että primääri haluni on tehdä taidetta, joka käsittelee ja mahdollisesti emansipoi itseni ja muiden totuuskäsityksiä. tämä voinee loukata, vapauttaa, kyynistyttää tai naurattaa yleisöä. reaktiot ovat, kuten ihmisyyskin, paradoksaalisen vapaita.

teatraalisen nihilismin, mahdollisen “ei-minkään” nimeen agitpropin ja trashin rajamailla toimivan vannomiseni mahdollinen eettisyys syntyy pyrkimisestä ihmisten ja eri olomuotojen kohtaamiskentän vapauttamisiin. vähintäänkin taiteen sisäällä tapahtuviin, elämää etäisesti imitoiviin, kohtaamisiin ilman ennaltakäteen määrättyjä totuuksia ja sitovia käyttäytymiskoodistoja.

ymmärrän, että teatraalisen, muutamaan tuntiin pakatun totuussysteemin kieltämisen täytyy, ainakin minun vielä alhaisella kehitystasollani, lähteä liikkeelle jonkin epävapaaseen “totuuteen” uskovan teatraalisen maailman kuvauksesta. oman totuuskäsitykseni antiteesistä, joka teatraalisesti sitten kumotaan eri estetiikoin teoksen aikana. karikatyrisointi lienee paras sana kuvaamaan tuota kuvainraastoa ?.. muutaman tunnin aikana kun ei juuri muuta ehdi tehdä. MUSIKAALISSA käytän sen tämänhetkisen totuuskäsitykseni maalaamiseen hyväksi tummaa satiiria, kehollisuutta ja kollaasia.syntyy toivottavasti soppa, jossa löytyy tilaa teoksen oman maailman, toiseuden, syntymiseen. hitaasti tuon toiseuden sisällä luotan myös alkeellisen interaktion syntyyn yleisön kanssa. ja tottakai tarjoamme onnellista loppua! epävapauden kollaasi löytää teoksen lopuosassa vapaamman totuuden mahdollisuuteen kurkottavia näyttämökuvia.

kokonaisvaltainen, jopa syvällinen, tyhjyysuskoa/elämänuskoa vahvistava taidekokemuksellisuus syntyy ensi tilassa mielestäni siitä, että me tekijät annamme MUSIKAALIN harjoitellulle tyhjyyden kuvastolle rakkaudella kootun virtaavan muodon; loppuosassa utopiani on,että kokemuksellisuus syvenisi kun MUSIKAALIN yleisö tajuaa olevansa yksi pääesiintyjistä estetiikan vaihtuessa post-rock -konsertiksi. abstraktion voimaan ensisijaisesti luottava post-rock tarjoaa opposition sisäänrakennetulle patsastelulle, joka teatteriteoksissa on pitemmän päälle mielestäni niin kovin sisäänrakennettua sekä vaivaannuttavaa.

[ nihilisti ammentaa voimansa ja pohjattoman absurdin naurunsa siitä kuinka monimuotoisesti ihminen voikaan elää elämäänsä todella kiinnostavasti vailla muuta absoluuttia kuin "ei-mikään" ( joka on tulkittava jo jonain, mahdollisuutena ). vailla tapauskovaisuuden neuroottista koodistoa ja pokkurointia historiallisia älyttömyyden rituaaleja kohtaan. nihilisti luo omat epähistorialliset rituaalinsa kuuntelemalla subjektiivista haluaan. ehkä se johdattaa hänet jopa kreisikomediallisena päivänä kirkkoon.

minulle nihilismi on tällä hetkellä uskoa ja sisäistymistä omaan mielikuvitukseeni, sen voiman ja pohjoissuomalaisen nahistuneisuuden vuoropuheluun. siihen että paloja tästä on mahdollista ja myriadilla tavalla mielekästä jakaa yleisön kanssa. MUSIKAALI on taas yksi matka mielikuvitukseni vauvojen jakamisen mielekkyyden pohtimiseen. mielihyväperiaatetteeseen ja siviilirohkeuteen.

katson, että hyvälle taiteilijalle elinvoimainen ja epäonnistumisen manifestoitumisessaan rohkeasti esille tuotu nihilistisyys on hyve. suotavaa. taitava nihilistinen taiteilija osaa ja uskaltaa kääntää ihmisten piirissä vallitsevat arvo-olosuhteet taiteessaan päälaelleen ( siksi kai platon olisi heittänyt runoilijat ulos Valtiostaan, eliitin arvot tuhoavan vallankumouksen pelossa... postmoderni aika ja sen pinnaltaan hulvaton pro-runoilijuus ei vielä silloin ollut osoittanut, että kaikesta huolimatta konservatiivinen ajattelu tuntuu pitävän ihmisten valtavirtaa hallussaan halki aikojen... ). ON MUISTETTAVA, että nihilistinen taide ei ehdota suoralla tavalla uutta tilalle, koska se ei ole poltiikan tekoa. se "vain" johdattelee sille omistautuvan ihmisen, tekijän tai kokijan, häiritsevän mutkan kautta ajattelemaan vaihtoehtoisia tapoja hahmottaa ns. todellisuutta.

minulle merkityksellisinä, vahvalla tavalla vilpittömän subjektiivisen nihilisminsä sisäistäneinä taiteilijoina pitämäni franz kafka, jackson pollock, francis bacon, samuel beckett, eugene ionesco, monty python -ryhmä, john lennon, yoko ono, jean-luc godard, tadeusz kantor, sex pistols,sonic youth, andy warhol ja jean-michel basquiat ovat toimineet omakohtaisen taide-jakamisen kokemukseni etsikkoapuina. vahvemmasta jakamisen tajuamisen kokemuksesta on toivottavasti säteillyt ajoittain myös rakentavaa energiaa muiden ihmisten kohtamiseen. ]

nihilismistä MUSIKAALISSA

nihilismi on omassa Teatterikorkeakoulun lopputyössäni, MUSIKAALISSA, ollut teemana, josta olemme lähteneet liikkeelle kirjoittajakumppanini/ produktiodramaturgini Antti Salmisen kanssa. olemme ajatelleet yksilön kaarta negatiivisen nihilismin ( esim. nietzschen tapakristitty ) ikeessä toimivasta anti-yksilöstä positiivisen nihilistiseen ( nietzschen dionysos, vattimolainen heikko ajattelija jne… kaikessa pöhöttyneessä mahtipontisuudessaan ! ) mahdottomaan vapaustaistelijaan. sanoisin, että kirjoitustyylimme on pohjakantimensa velkaa kafkan, beckettin ja ionescon näytelmille. se koostuu voimakkaista, psykologisesti hyvinkin rosoisesti rajatuista tilanteista, joissa yksinkertainen, ladattua kieli, osoittaa monitahoista valtaansa teoksen päähenkilöihin ja heidän toimiinsa. näytelmän laatikoitunut, kankean typistetty kieli on peruja siitä, että teoksen maailmaa pitävät vallassaan kiristyneet, selittämättömän ja pakottavan oloiset hierarkiaverkostot. näin saadaan toivottavasti pramille jotain epävarmuudessaan iholle tulevan kieli-inhon ja siitä sikiävän kehollisen turtumisen välistä purkautuvaa kaukaista inhimillisyyttä. yleisöstä katsottuna tämän henkinen estetiikka tarjoaa kauhullaan ja naurullaan virkistävää outousvoimaa.

MUSIKAALIN tapahtumapaikka on nyky-suomessa sijaitseva “väyrysopisto”, jonka sisällä toimivat Rehtori, Man Erheim, Kesuura Erheim, Tuua sekä kuolleiden luokka 2007. Tämä alkunäyttämö on siis negatiivisen nihilismin, kehonsa ja yksilöllisyytensä unohtamisen, karikatyyrinen ja karkean symbolinen näyttämö. Rehtorilla on absoluuttinen valta kuolleiden luokka 2007:n pääopettajana toimivaan Man Erheimiin. näytelmän dialogista käy ilmi, että Man Ereim opettaa opistossa, koska hänen poikansa Kesuura Erheim on Rehtorin panttivanki.

Manin opetustilanteita avustaa hiljainen, epäkehollinen ja neuroottinen koulunkäyntiavustaja Tuua, jonka toimiin taas Man Erheimilla on absoluuttinen valta. opistossa kiertää negatiivisen nihilismin piirileikki. kaikki opiston auktoriteetit kaipaavat rentoutumaan mystiseen “MUSIKAALIIN”, jonka mahdollisuutta puidaan näytelmän dialogissa. itse kukin tarjoaa alemmalla portaalla olevalle mahdollisuutta päästä MUSIKAALIIN joku kaunis päivä. kukaan auktoriteeteistä ei vain tiedä missä se tapahtuu. lopulta se vain ottaa vallan, opiston kasvaessa ulos typerryttävistä mittasuhteistaan.

teoksen rakenne käsittää neljä oppituntia, joiden aikana, rehtorin, tuuan, kesuuran ja kuolleiden luokka 2007:n luomassa paineessa, Man Erheim luopuu tehtävästään opettajana ja murtautuu mielikuvitukseensa, jonka pimeitä portteja raotellaan jo kolmella välitunilla.

oppituntien välissä siiis nähdään ja koetaan “vältuntien Madonnan” ( tuuan fantastinen muoto. Man Erheimin suttuinen, halpaa sirkusta ja white trash – estetiikkaa yhdistävä negatiivisen nihilistinen fantasia siitä, mitä hänen koulunkäyntiavustajan pitäisi olla ) keventäviä välinumeroita. nämä kohtaukset käyttävät lähtökohtinaan aikamme banaaleja, interaktiivisia olomuotoja :karaoke, stand-up -komiikka, yöpeli ja lopulta strip-tease.

näytelmä, ennen MUSIKAALIKSI ratkeamistaan, karrikoi negatiivista nihilismiä pitkälti absurdista energisoiduin keinoin. toivottavan eron beckettiin ja vanhan koulun absurdisteihin teokseni tekee sen kohtausten rytmityksillä ja limittymisillä.se varastaa kohtauksiin ja välikohtauksiin paloja skeittikultturista, indie-musiikista sekä rap-kulttuurista. kaikella tällä tunnelmaa ja vastaanottokokemusta hypnottisvivahteisesti tukevalla kollaasimaisuudellaan teos toivottavasti luo kokonaisuutena loppuviimeksi eheyttä rakentavaa kuvaa fiktiivisten päähenkilöidensä maailmasta. kauhean naurettavasta pisteestä elämästä vailla käsinkosketeltavaa syvällisyyden mahdollisuutta. elämästä, joka on tukehduttanut syvätasot dogmaattisuudellaan ja nopeiden interaktiomuotojensa mahdollisuuksilla.

kahdessa tapahtumapaikassaan, väyrysopistossa ja välituntien Madonnan asuntovaunulla, se esittää modernin nihilismin negatiivisiin lonkeroihin tarrautuneet roolihahmot, Man Erheimin ja tuuan/välituntien Madonnan.

esityksen toisessa osassa, kun Erheimin satiiriset opetustilanteet sekä välituntimadonnan viihdepaketit ovat ajautuneet katastrofiinsa, Man Erheim ja tuua saavat käsityksen todellisista teatteri-minuuksistaan näytelmän “house-bändin”, Echo Is your Loven soittaessa mini-keikkasettinsä. tällöin Man ja tuua/välituntiMadonna löytävät toisistaan herkän MadManin, transsukupuolisen säkkiruumiin. hylätylle negatiiviselle nihilismille surutyötä tekevän kehokokonaisuuden jonka toivon säteilevän vastaymmärretyn postiivisen nihilismin auraa, joka elää omalla tavallaan meissä kaikissa. tekstillisesti tämä tarkoittaa vitaaleja, ajoittain käsittämättömänkin spontaaneja kieltoja; kehollisesti asteittaista yhdentymistä dionyysisen vaiheensa saavuttavaan musiikkiin.

täsmennän vielä, että MUSIKAALI on siis jaettu kahteen varsinaiseen osioon: väyrysopisto-välituntien Madonna -kuvaelmaan ( joissa Echot soittavat koko ajan taustaääntä/musiikkia ) sekä Echojen noin kolmen kappaleen keikkaan, varsinaiseen “MUSIKAALIIN”. kokonaisuutena MUSIKAALI on mustan satiirin siivittämä esitystaiteellinen matka naurettavasta yhteiskunnalisesta konformismista lähempänä jatkuvassa muutoksessa olevaa itseä sijaitsevan etiikan outouden porteille.

MUSIKAALIN rooleista, pääpiirteittäin

ajattelen, että nihilismi-teema on tässäkin teatterityössä typistettävä konkreettisiin henkisiin asenteisiin/kehollisiin oloihin, joita näytellä sekä tekstin alle sekä päälle.

pääasialliset asenteet, joita lähden esiintyjien kanssa erinäisillä harjoitteilla kartoittamaan rakentaakseni MUSIKAALIN päähenkilöitä ovat väliinpitämättömyys ( jakaantuu väliinpitämättömyyteen itseä ja muita kohtaan ), ylimielisyys ( muita eläviä ja maailman tilaa kohtaan ) sekä haluttavuus.

toinen johtoajatukseni on, että tämä esitys on panoraama, haarautuva maisema nihilistisen yksilön persoonaan. tässä tapauksessa Man Erheimin, päähenkilömme persoonaan, jonka psykologisia piirteitä kaikkien muiden esityksen roolien voi tulkita edustavan.

seuraavassa pääajatuksia henkilöistä ja heidän suhteistaan mainitsemiini asenteisiin sekä Man Erheimiin:

Rehtori:Rehtori on MUSIKAALIN maailmassa pelkkä ääni. kaiuttimesta purkautuva epäempaattinen auktoriteetti, joka ei saa koskaan selkeää lihallista muotoa. rehtorin äänellinen asenne on monialaisen ylimielinen, sen kautta valtansa ja paikkansa anastava. ylimielisyys purkaantuu ajallisesti dialogien rytmin kontrolloimisena, toiminnallisesti käskyttämisenä sekä ivan harjoittamisena. rehtoria voisi klassisen freudilaisesti ajatella Manin nihilistisyyttä kontrolloivana superegona. kun negatiivinen nihilismi on valloillaan, rehtori pitää tiukkaa kuria, kun positiivinen nihilismi valtaa alaa, on rehtorin auktoriteetti kyseenalaistetumpi.Rehtori pitää näkymättömässä kansliassaan panttivankina Man Erheimin poikaa, Kesuura Erheimia, jota sitä vastoin voisi ajatella Manin Idinä, alitajuntana. Rehtorin ääniroolin tekee Ossi Koskelainen. ohjaajan esiintyminen ääniroolissa on tietenkin yksi metataso lisää. kantormainen teatterijatke ohjaajan kontrollin esittämiselle.

Man Erheim:on MUSIKAALIN symbolistinen päähenkilö. Man Erheimin kaari kulkee, kuten alussa jo esitinkin, negatiivisesta nihilismista herkistelevään positiivisen nihilismin herätykseen. Manin kaari on näin katsoen hyvinkin sarjakuvamainen, surrealistinen ja äkkijyrkkä. sen olemassaolon perusprinsiippi on taistella älykkäästi hienovaraista psykolorealistista teatteria vastaan.Man Erheimia tulkitsee MUSIKAALISSA Nikolai Klix, jonka siviiliminän keho on kehitysvammainen. esitystaiteellinen ajatukseni on, että toimiakseen ja kasvaakseen täyteen mittaansa nihilismin itsensäunohduksen koneessa, johtajan karmaa kohti suunnistava Man Erheim on sidottu “Koneeseen”. suureen äänentoistolla ja uskottavuusyksityiskohdilla varustettuun laitteeseen, joka silottelee piilotetun, alla olevan, vammoilla merkityn, ihmisyyden. tämä on mielestäni opettajuudenkin paradoksi, josta harva opettaja tuntuu pääsevän urallaan irti. olla sidottu “totuudellisuuden” kuoreen ja jakaa sen tottumuksista “totuuden” sanomaa. yleensä tässä prosessissa opettaja harhaantuu vaikutusvaltansa vuoksi ja tuottaa maailmaan sekä loppuen lopuksi häneen itseensä enemmän valheellisuutta kuin totuudellisuutta.

toivon että Man Erheimin kaaresta, tämän vaiheittaisesta murtautumisesta ulos Rehtorin ja kuolleiden luokka 2007:n puristuksesta epävarmaan fantasiamaailmaansa, rakentuu sarja kohtauksia miehuuden, opettajuuden ja autoritäärisyyden ongelmaverkostosta.nämä kaikki ovat mielestäni nihilismin historiassa erittäin tärkeitä teemoja.

Manin kohtauslista/teemallinen kaari on seuraavanlainen, kohtausten kuluessa hänen Koneensa rapistuu pikkuhiljaa. viimeisellä tunnilla Kone sylkäisee hänet ulos ja herkkä ranka paljastuu. vain ja ainoastaan tämän kautta hän voi saavuttaa käsityksen todellisen sisäisyytensä luonteesta :

1. “propagandistinen” aamunavaus, jossa Man on totaalisesti Rehtorin koneiston osa ja pakottaa kuolleiden luokka 2007:n kuuntelemaan opiston konservatiivisia, “puhtaita” totuuksia.teksti ja musiikki on kollaasia ala/yläasteiden aamunavausten tyylikeinoista.

2. indusrialklovneristinen yhteiskuntaopin/puutyöntunti. “rento” ( tämähän on puutyöopettajien usein niin kipeä ja vaivaannuttava perusominaisuus ) Man näyttää kuinka yhteiskunnassa päästään piireihin. tunnilla tehdään lahjoja instituutioille. lahjantekoon kasvaa Rehtorin ohjeistusten myötä kuitenkin vaarallinen särö…musiikki on dub-reggaeta, joka mielestäni hivelee rentouden psykoottisempaa pintaa.

3. ylimielinen, traumatisoimaan pyrkivä ilmaisutaidon / äidinkielentunti. anarkismia kitkemään muokatussa “vasemmistoidioottiparodiassa” Manin diletanttinen herkkyys paljastuu ja seurauksena Man Erheimin muisti halvaantuu hetkeksi. Man ei enää tunnista onko oikeistossa vai vasemmistossa… musiikki on kovuudessaan varioituvaa noisea, joka peittää, häiritsee tai alleviivaa. riippuen siitä mitä Man Erheim puhuu.

4. halvaantuneisuuden jälkeinen uskonnontunti, Man kertoo apostoleista.ruostunut Kone sylkäisee hänet lopulta ulos sisuksistaan . Manin sokkitila-tajuaminen Koneen ulkopuolella : ihminen = yhtä merkityksetön kuin hyönteinen… .sokkitila syvenee: Man tajuaa olevansa mitätön, mutta yksilöllisyydessään harvinainen kuin vesinokkaeläin! Man hyppää Hätäkaapista löytyvässä nokkaeläinpuvussa teatterisalin hoitosillalta alas ja alkaa yhdentyä välituntien Madonnan kanssa.

5. MUSIKAALI alkaa!

tuua:Man Erheimin koulunkäyntiavustaja. neuroottisuutensa, äärettömän huolensa kautta väliinpitämätön suhteessa itseensä. Manin ja tuuan välisistä hiljaisista hetkistä rakentuu Manin ajatusten silta välituntien Madonnaan, fantasiaan tuuasta. myöntämätön, Manin ja tuuan välinen halu keriytyy pikkuhiljaa.kohti asuntovaunua. tuplaroolin tuua/välituntimadonna tekee tanssija-koreografi Katja-Maria Taavitsainen. välituntiMadonna:tuua-fantasma.Manin negatiivisen nihilistinen, päiväunien sarja, joka ruotii nykyaikamme naiskuvia. mytomaaninen, puheessa estoton, kehollinen moderni renessanssinainen, joka uhrautuu yksityisyrittämällä kaikkea halvinta. hän on jatkuvan halpojen tekojen flirtin kautta haluttavuutensa ja marttyyriasemansa lunastava nykynaiseuden kuori. kun hän strippaa, kaikki hiljenevät. hän itsekin hiljenee, kun ei enää käytäkään kuoriaan. Madonna löytää lopulta yhteyden itsensä menettäneeseen tuuaan ja roolistaan pois-heittäytyneeseen Man Erheimiin. Madonna yhteytyy ja vapautuu MUSIKAALISSA!metodi välituntien Madonnan työstämiseen on koreografinen vastapoolina Man Erheimin tekstillisyyteen. harjoitan katjamarian kanssa kohtauksia keho-improvisaatioiden kautta, jotenkieli tullee kehon päälle. jokainen Madonnan kohtaus reflektoi haluttavuutta ja väliinpitämättömyyttä hieman eri kuvakulmista.

välituntimadonnan kohtaukset/kaari ja Man Erheim -korrelointi :

1. suurmieskaraoke; purkaa suurmieheyden taakkaa, josta Man sisäisesti on kantanut huolta aamunavauksensa aikana. koreografisesti oleminen lähtee päästä, puhe korreloi pään liikkeiden kanssa. lopussa lauletaan Mamme laulua, toivottavasti yleisön kanssa!

2. stand-up -komiikka; purkaa käsien ja käsityön merkityskenttää identiteetin muodostumisessa, josta Man on sisäisesti panikoinut puutyötunnilla. koreografisesti työskentely lähtee käsien ja yläruumiin haltuunotosta.

3. yöpeli- purkaa kielellisyyttä, joka on ollut esillä Manin ilmaisutaidon/äidinkielentunnissa. keskittyy kehollisesti lantioon ja jalkoihin.

4. strip-tease -kohtaus purkaa ja rauhoittaa Manin kokonaisvaltaisuuteen ajautunutta opettajuuden kriisiä, johon uskonnontunti on johtanut – koko keho käytössä.

5. MUSIKAALI! -Madonnan ja Manin transsukupuolisia kehoja asuntovaunun päällä. näytelmähenkilöiden rakkauden mahdollisuutta.

Kesuura Erheim:Kesuura Erheim on Man Erheimin poika, joka on panttivankina Rehtorin näkymättömässä kansliassa. vangittu, downsyndroomasta ammentava Manin alitajunta. Kesuura lihallistuu esityksessä vain ensimmäisen osan viimeisessä kohtauksessa, jossa tämä kuolee paetessaan vankilastaan. Man voi vapautua vain menneen alitajuntansa nihiloinnin kautta. Kesuura on moderni uhrilahja. Kesuuraa tulkitsee Simon Häger. kuolleiden luokka 2007:dokumentaarisempi osuus MUSIKAALIA. 6 teini-ikäistä skeittaria omissa vaatteissaan. asemointi ja muutamat Manin oppitunteihin limittyvät teot ovat ainoa näyttelijäntyöllinen asia. muuten luokka esiintyy tuntien ja välituntien Madonnan väliosissa tilaan rakennetuilla streeteillä ja vertillä.kuolleiden luokka on minulle ristiriitaa herättävä aihio. esittää vahvan omaehtoisen ja väliinpitämättömän asenteen omaavia nuoria satiirisen aivopesun keskellä. se on karrikoiva, mutta karrikoivuudessaan mahdollista totuudellisuutta sisältävä kuvasto. yksinkertainen, juuri yksinkertaisuudessaan toimiva, vastakkainasetelu. neo-propagandaa, joka ammentaa katukultturista ja teatterin porvarilliseen kuvastoon ja traditioon lähtökohtaisesti kuulumattomasta hengestä. negatiivisen ja positiivisen välissä opaakkina seilaava välittäjäaines.

http://www.pohjantahtiopisto.fi/

yllä olevasta osoitteesta pääset vieraaksi todellisen maailman väyrysopistoon! näe suomalaisen vieraantuneisuuden hoivaava kerros! PIETA !!

MUSIKAALI esittelee syyskuussa taiteilijain mielissä kirkastuneen fiktiivisen kuvan keskeis-suomalaisuudesta!

( keskeis-suomalaisuus on jotain jonka herraksi jokaisen on hyvä tulla elämän keskipäivässä, jotta aikuisiällä voisi keskittyä shakinpeluuseen ja kansainväliseen uraan. )

  

nuhassa ( joka minulla nyt siis on ) asiat ja energia-aallot tuntuvat niin kovin arvottomilta. arvottomammilta kuin terveessä arjessa. tunne, että huomisen harjoituksessa en tule pääsemään ei-kieleemme kovin syvälle.

yksi yö voi tosin tehdä ihmeitä.  voin nähdä itseni mukiloituna pariisilaisen monumentin kupeella, suutelemassa x:ääni  ja saada siitä inkiväärinkatkuisen maailmankansalaisen voimat.  

sisäisten vaikeuksien säveltäjä, h. sielukas ystäväni oulusta suunnittelee intro-musiikkia. ja niin haluaisin järjestää hänelle yllätysjuhlat. näyttääkseni h:lle jotain joka saisi hänet vakuuttumaan elämän tärkeästä irrationaliteetista.

ja MUSIKAALIhan on syksyinen yllätysjuhlatrilogia isolle porukalle.

…luen villa-mataksen kirjaa bartleby ja kumppanit. tämäniltainen lukuhetki on omistettu onnistuneelle epä-rakkaudelleni kirjoittaja h:ta kohtaan. sille, että osaa taas sanoa ”mieluummin ei” aistiessaan ”helpompien ihmisten” tavattoman lämmön.