mitä on tapahtunut välillämme

uutisia; viime päivät ja yöt :

tadeusz kantor-vaikutteita koulun videostudiossa: nauravat pulskat puolalaismiehet mittatikkujen kanssa. absurdin sommittelun/sommitellun absurdiuden taide tekee vaikutuksen avantgarden mahdollisuutta pohtivaan opiskelijaan. herkkäreagointiset kaksoset, odysseus (kaikkien tarinoiden ajelehtiva isä ja äiti , huolitellut, kalpeakasvoiset nuket (oikeat todelliset näyttelijät kaoottisuuteensa jämähtäneessä yhteisössämme? ), pienen puolalaishuoneen laajeneminen esitystaiteen kautta.

nostalgian voima.sirpale tehtyä eheyttämässä meitä laihoja. 

avantgarde siis on jo tapahtunut jo,mitä nyt taas?..

todellisuuden tutkimuskeskus herätti kuitenkin päivän teini-iässä uinuneen kysymyksen:olemmeko jo kuolleita. pieteetillä tehtyjen saksalaispääkallonaamareiden herättämä ehkäpäsitten keskiaikainen ihastus ja hauras voima… kasvitieteellisen puutarhan rauha ja pilotetun  hallusinaation tuoksu.!

.. New rave-karnevalismi on saapunut mutkien kautta Helsinkiin. 90-luku ja mitä me siitä voimme oppia NYT. ? nuoret ihmiset tekevät taas itsestään hedonistisia onfraylaisia taideteoksia, perustavat dtm-yliopistoja öisin, lavastavat tilojaan häpeilemättömin flipperilainoin. vanhat transvestiitit toimivat pelokkaina, seinäruusuoppaina. siinä on jotain oikean makua, vaikka se jyrätään ilokasutanssiin.

Kandien lahjakkuudesta, uhosta.. 

Studio 1: Kullanmurun lihallinen formalismi. samaan tilanteeseen, sen skitsoprismaan, yhä uudelleen ja uudelleen antautuvat näyttelijäopiskelijat.eläimellisen hiljaisuuden voima säikäyttää ja naurattaa meitä tulevia poroporvareita.

Studio 4: teon alla voiko Hamletin versioimisessa olla enää mitään tolkkua? uudelleenkirjoitus, ajoittain hermopisteisiin syvälle osuva taidekoulukriittisyys + ajóittain töksähtelevä feministinen paatos uuden androgyynin ihmistyypin lanseeraajana. en uponnut teoksen ihmiskuvaan, mutta imeydyin pointteihin -katsojan paradoksi.

…Teatteri/esitystaide/ryhmätyö on aikataulujen yhteensovittamisen älytön, atonaalinen riemuvoitto, ajaton teurastamo 5. ohjaajan jumalaiseksi tehtäväksi on osoitettu kaikkien aktiivisten väittäjät houkutteleminen samana iltana samaan tilaan. ja taas käy ilmi, että  joidenkin preferenssit ovat vielä saksan keikoissa, joidenkin elokuvarooleissa. ja ainahan vaikuttaa siltä, että kaikkien on tultava toimeen ja saatava nimeä.  

käyn teatterisalissamme ja aistin harmauden ja happoisen uuden sirkuksen välimaastoa.iskusanoina: staattisuus, drone, lentävät kitarat,  opettajan todellinen tai metaforainen itsemurha, opettajan vanhatestamentilliset ja ekumeeniset taivasnäyt eli strippibaari, jonka takaosassa nuoret nihilistit skeittaavat, V.I.P-meininki/käyttäytymiskoodisto, yleisön käyskentely/pogoilu/istuminen/rockpoliisius kuin keikalla. ja mitä transrealismi taas onkaan?    

 lista ajattelijoista:

Gianni Vattimo ( the end of modernism)

Conor Cunningham (geneology of nihilism )

Michel Onfray ( kapinallisen politiikka)

Paavo Väyrynen ( hiirensyömä ministerinsalkku )/ilkka kanerva (USA-lausunnot)

Jamie Stewart ( xiu xiu)

Blok Nyolcak ja Raunio Euforia ( Raindeer auctions sibiksen kamarimusiikkissalissa)

olo heilahtelee. meditaatio auttaa. ensimmäinen kommentti on etsinyt tiensä blogiimme. rakkauden rekkakuskeille kiitos, vaikka uusia ismejä ja utopioita ei mielestäni ole koskaan liikaa .vaikka jotkut niistä toteutuvat valitettavan totalitaariseen suuntaan, ne ovat silti ihmisyyden virta ja syvyys.    

“Kunnes paha kohtalo iski”

Tiibetissä uskotaan, että tietyt lintulajit voivat valaistua. Yhtä lailla transruumiillisuus ei ole ainoastaan inhimillinen kokemus. Nihilian maaseudulla lehmillä saattaa helposti olla seitsemän päätä, ja jokainen pää edustaa tällöin omaa sukupuoltaan.

Ei-mikään, miksi?

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kirjoituksessaan “Objective Logic” Charles S. Peirce toteaa:

”We start, then, with nothing, pure zero. But this is not the nothing of negation. For not means other than, and other is merely a synonym of the ordinal numeral second. As such it implies a first; while the present pure zero is prior to every first.”

Peircelle ei-mikään ja nolla on siis enemmän kuin pelkkä kielto. Ei-mikään on Peircelle perustavampi kuin minkä tahansa merkityksen muodostama jokin. Se on merkityksen suhteen uutta luova ja kaikkea merkitystä edeltävä, merkitysprosessin ehto. Vaikka Peirce ottaa numeraalin ei-minkään symboliksi, se ei tarkoita, etteikö ei-millään olisi merkitystä myös tulkinnan ja elämismaailman kannalta. Se on par excellence eksistentiaalinen ja määrittyy nimenomaan suhteessa eksistentiaaliseen horisonttiin, kuolemaan:

”The nothing of negation is the nothing of death, which comes second to, or after, everything. But this pure zero is the nothing of not having been born. There is no individual thing, no compulsion, outward nor inward, no law.”

Peircen ajatus sisältää myös ei-minkään mahdollisuutena ylittää kaksinaisuuksia (outward/inward) ja pakottavia lainalaisuuksia. Eksistentiaalisten ja rakenteellisten aspektien lisäksi ei-mikään on myös ontologinen määre. Sellaisena se on Peircelle vapauttava voima:

”It is the germinal nothing, in which the whole universe is involved or foreshadowed. As such, it is absolutely undefined and unlimited possibility — boundless possibility. There is no compulsion and no law. It is boundless freedom.”

Ei-mikään näyttää siis tarjoavan rajattomia merkitysmahdollisuuksia. Tämä ei-minkään utooppinen lupaus tulee mahdolliseksi vain paradoksina: ei-mikään tarjoaa kaikkia mahdollisuuksia, koska se on mahdoton.

Vertailun vuoksi on syytä lainata Theodor Adornon ja Jacques Derridan käsityksiä ei-mistään. Esteettisessä teoriassaan Adorno kirjoittaa:

”Ei-olevaisen ilmeneminen ikään kuin olevana motivoi kysymystä taiteen totuudesta. Taide lupaa yksin muodollaan sitä mitä ei ole; se ilmoittaa objektiivisesti, taittuneestikin, että koska ei-oleva ilmenee, sen täytyy myös olla mahdollinen.”

Adorno siis sanoo, että ei-oleva mahdoton on olemassa taiteen kautta, taide on tie kohti mahdotonta. Se joutuu kuitenkin ilmenemään. Mahdottoman esittämisen tapaan saattaakin kuulua, että sitä ei voida ilmaista, vaan se ainoastaan ilmenee. Siinä on siis jotain omaehtoista, kontrolloimatonta ja kielen valtaa sekä nimeämisen politiikkaa pakenevaa.

Vastaavasti teoksessaan Derrida edellyttää jonkin olemiselta ei-minkään kohtaamista: “Vaaditaan tietty ajattelu ja tietty kokemus ei-mistään (ei-olemassaolevasta), jotta voidaan päästä kysymykseen olevan olemisesta, samoin kuin olemisen ja olevan erosta.” Tässä valossa Derridan kuuluisaa lausumaa, “Tekstin takana ei ole mitään”, on luettu myös siten, että tekstin takana on ei-mitään.

Kursorinenkin vertailu osoittaa, että niinkin erilaiset ajattelijat kuin Peirce, Adorno ja Derrida ajattelevat ei-olevaa jonakin olemassaolevana, ilmenevänä ja viime kädessä olevan ehtona. Peircella ei-oleva näyttäytyy ensisijaisesti eksistensiaalisena, Adornolle se on taiteen tekstuaalisuuden ominaísuus ja Derrida kiinnittää sen kysymykseen ontologisesta olevasta, vaikka se on hänelle toisaalta myös kirjoitettava ilmiö.

Tekstin tasolla negaatio on keskeinen ei-minkään ilmenemisen tapa. Tosin täytyy huomata, että negaatio vaatii edeltävää myöntöä, jonkin olevaksi asettavaa merkitystä, ja siksi negaation ei-mikään on väistämättä sidoksissa sitä edeltävään olevaan. Jokainen ei-minkään luoma kielto avaa poissaolon paikan. Ei-minkään ottama tekstuaalinen tila voi olla mitä tahansa, koska jos merkitys voidaan affirmoida, se voidaan myös nihiloida. Näin ollen ei-millään on rajaton merkityspotentiaali, se on tyhjä merkki mille tahansa merkitykselle. Se kieltää jonkin osoittamisen joksikin, se kieltää viittaussuhteen ja -kohteen. Siksi ei-mitään pitää sisällään kaiken mahdollisuuden, myös mahdottoman mahdollisuuden. Näin ollen se avaa tekstin kohti sen utooppisia mahdollisuuksia ja kokeellisia tekstuaalisuuksia.

Nihilian lait I

Kenties nihilia on välitila utopian ja dystopian välissä: ei-kenenkään maa, rajatilabardo pyhille rekkakuskeille, syntymättömille, skeittipunkkareille ja itseä (sitä ei ole) kohti pakenemiselle. Suurin osa kaupunkitilasta on rajatilaa, joka pyrkii peittämään itsen muuttumisen mahdollisuuden ja korvaamaan sen muiden valitsemislla merkitysimplanteilla, ja kulutettavilla proteeseilla. Nihilia on näyttämöplaneetta, joka on liian totta voidakseen olla olemassa.

Nihiliassa ei-minkään pureva valo pääsee olevien lörpöttelevän tyrannian läpi. Kun strippaaja on lopulta alasti, hän poistuu näyttämöltä. Miksi? Hänellä ei ole enää muuta näytettävää kuin itsensä, ja se on kauheaa. Kun fetissi on siirtynyt peittämästä kehon paljautta, lumous on kadonnut ja samalla entistä säkenöivämpi – tämä on alastomuuden ilmestys. Siksi hänen täytyy kertoa itsensä uudestaan, uudestaan, uudestaan, verhota itsensä kielellä.

Miten nollasta aletaan –

Transrealismi-transnihilismi: “trans” on etuliite, joka yhdistää, välittää ja erottaa tuttuja ja toisilleen tuntemattomia elementtejä. Se on joksinkin tulemista, prosessuaalisuuden hyväksymistä kiinteän identiteetin, luutuneen minuuden ja valmiina annetun kielen sijaan. Olemisen sijalle tuleminen, suuri kyllä mutaatiolle, jota kutsutaan minäksi. Hylätään sirpaleisen minuuden identiteettipolitiikka; sen sijalle versova, rihmastoituva, kutoutuva ja liikkuva minuus. Toiseen liittyvä, sinäkeskeinen itsensä muistava itse.

Teksti ja ruumis ovat samaa kudosta, ja transkieli yhdistää merkityksenannon ja aineenvaihdunnan orgaaniseksi biosemantiikaksi. Liian usein teatteri korvaa kehon maneerilla. Uusi kieli täytyy syntyä uudessa kehossa. Kun lähdemme etsimään kehoja, ne saattavat osoittautua kuolleiksi tai eläviksi, narkoottisiksi, atleettisiksi, mykäksi lihaksi ja käsittämättömiksi sukupuoliksi. Silti ne kaikki, tiedostamatta tai tiedostaen, hengittävät yhtä auringonpuhkomaa ilmaa.

Nihilismissä on katoamisen ja kieltämisen samalla myönteinen ja tuhoava voima. Nihilismi valjastaa ei-minkään olemisen perustaksi. Se on illuusio, joka tuhoaa kaikki muut illuusiot. Nihilistinen asenne on ensimmäinen ele siinä transprosessissa, joka tuodaan näyttämölle. Ennen alkua ja lopun jälkeen tyhjyys on sama: meillä on sille nimi, meillä ei ole sille nimeä.

Näytelmän henkilöt ovat välissä, reunalla, rajalla ja liikkeessä. He tuntevat määrittelemättömän kokoisen aukon välillään ja sisällään. Oman lihan kerroksissa ovat toiset kasvot, eikä niitä kasvoja ole helppo katsoa. Vasta kun heidän muutoksensa on siinä pisteessä, etteivät he tunnista enää itseään, heidän on pakko tarkentaa katse uudelleen, uhrattava itse itselle ja myönnettävä toisin olemisen mahdollisuus.

koulutyötä

Lopputyöni työnimi on itselleni tällä hetkellä Nihilia. Se futuristinen, uutta planeettaa kuvaileva tunne, joka nimestä säteilee, antanee tässä orvossa ja tyhjässä projektin aloittamisen alkupisteessä mielikuvitukselle ja semi-tieteellisyydelle mandaatin toimia taiteen palveluksessa. Koska ajatukseni kyseisestä esityksestä tähtäävät muodoltaan nykyteatteriksi, rakenne ajatelma sisältää erinäisiä vaateita suhteessa omaan (teatteri- sekä reaali-)aikaansa ja tulevaisuuteen. Volksbûhne-kurssilta jäivät ajankohtaisiksi myös populaarisuudella (sci-fi, isous, kansanläheisyys…) ja poliittisuudella (kaikki mitä tuo esille on politiikkaa) ajattelua haastavat teemat, joten kurottanen tässä tekstissä kohti (tyhmän)rohkeita linjanvetoja saadakseni toimiviin transrealistisiin muotoihin kurottuvaa energiaa liikkeelle.

 

Tärkeimmät elementit joita työnimi Nihilia tulee muotoonsa sisällyttämään ovat:

Miespääosa

Naispääosa

Androgyyni sivuosa

Teini-ikäiset skeittarit  l. Kuolleiden luokka

Echo Is Your Love- yhtye

Minun ja Antti Salmisen kirjoittama teksti

Tutkimuksellinen harjoitusaika (n.2,5 kk.) yhdessä työryhmän kanssa

 

 

Selventäkäämme parhaiden kykyjemme mukaan ajatuksia näistä kaikista!

                      Kun puhuin alkukappaleessa transrealistisuudesta, niin sidottakoon se tyylilajiksi seuraaviin sisällöllisiin kuvauksiinkin. Se sana tulee mieleen, kun olen miettinyt millaista tyyliä tähän produktioon haetaan. Ajatuksenani on ollut, että tämän teoksen päähenkilöt toimivat selkeän tunnistettavissa ympäristöissä, mutta kuvailtujen ympäristöjen sisältö muotoutuu ja matelee kohtauksien jatkumossa yllättäväksi, vaaralliseksi ja väittää siten jotain vielä jotain todempaa niiden psykologisesta totuudesta.

Surrealismin projektihan oli kohota röyhkeästi, vahvoilla, taiteen historian läpivalaisevilla tekniikoilla varustettuna todellisuuden yläpuolelle ja saada psykorealismiinsa ja kamarinäytelmiinsä vammautuneet taiteen ystävät ällikälle mestaroimalla ilmoille tyylikäs hallusinaatio. Se tavoitteli subliimia lennokkaasta linnunperspektiivistä, joka oli vapaa päivänpolitiikasta ja onnistui sytyttämään 1900-luvun alkuun uuden liekin. 

 Mikään ei kestä. Tänä päivänä surrealismi on nahistunut kahden euron Salvador Dali – julisteeksi kalliolaisen kommuunin vessan seinälle ja ainoastaan Juhani Palmu käyttää tuota sanaa uskottavasti. Siitä on tullut modernia mukavilliä konservatiivisuutta. Sitä, mitä romanttiset maisemamaalarit olivat esisurrealisteille.

 

Transrealismin esilaukaus toteutuu kaikkien merkkien mukaan syyskuussa Teakin teatterisalissa. Tyhjyyden filosofiaa tutkiva teoksemme väittää että teatterisalissa aukenevan inhimillisen kohtaamispintamme on hyväksyttävä kylmä, hidas ja ajoittain sairaalloiseen kukkaansa puhkeava realistisuutensa, jotta me voimme valaistua nihilistisiksi teologeiksi. Jotta teos voi ottaa katsojansa salakavalasti mukaan pirstoutuneen raitiovaununsa kyytiin kiertoajelemaan nihilismirumbaa.

Ajattelen, että tähän tulokseen voidaan päästä uskottavasti yhdistämällä dokumentaarisuutta (teiniskeittareiden oleminen lähinnä itsessään, ei-roolissaan ), illuusiotonta todellisuuden kuvaa / päänäyttelijöiden sisämaailmaa ruotivaa runokuvaa naittavaa tekstiä ja hyvää, mutta rosoisen epävireistä nykymusiikkia. Näillä eväin teos tunnistaa inspiraation lähteenä operoivan todellisen elämän framet (á la sosiologi Erving Goffman) ja tekee niiden häilyvyyteen dialogisia syväsukelluksia. Ja nimenomaan sukelluksia vastakohtana surrealistien hyperventiloiville kohottamisprojekteille. Muotoja ei kohoteta vaan maadotetaan niin kauan, että olemme luoneet esitystaidetilalle uudet Januksen kasvot. Esitys on tahdiltaan siis hidas, joskin sen piikit ovat sisältä energisiä. 

  

                     

 

Miespääosa, jota tulkitsee Mikko Lammi, on keski-ikäinen masentunut miesopettaja. Hänen roolinsa on sidottu transsukupuolisuuden teemaan hänen epäonnistuneen maskuliinisen projektinsa kautta. Nyky-elämässään hän haluaisi olla terhakka keski-ikäinen äitihahmo, eikä hidaspuheinen ja kehokuvaongelmainen yläasteen kielten opettaja. Hän haluaisi oikeasti toimia kotitalouden puolestapuhujana Kuolleiden luokalle, jota hän on tuomittu kaitsemaan, mutta siihen hän tarvitsisi toisen mielen ja ruumiin. Hänen vuosien mittaan opettajainhuoneessa patoutunut ja lyttyynlyöty minäkuvansa on täynnä negatiivista nihilismiä, liki kaiken sen kieltämistä mitä itsessä liikkuu, suhteessa kehoonsa ja kieleensä. Ja tämä arkipäiviä hallitseva negatiivisuus saa hänet tekemään outoja asioita arki-iltaisin.

                      Miespääosan kirjoittamisprojektin ajatuksena minulla ja Antilla on reflektoida opettamisen tilannetta, kieltä ja opettajan roolin paradoksaalista olemusta. Paradoksaalista ja mahdollisesti kiinnostavan teatraalista opettajuus on mielestäni siinä, että oli ope sitten kuinka sekaisin tahansa sisältään (ja tätähän yläasteen useat opettajat nykyisin ovat johtuen suurista luokista ja häiriintyneistä nykynuorten mielistä, puhkipiiskattuja ajojuhtia) hänen täytyy vetää läpi oma Prometheuksen projektinsa. Kiinnostavaa on myös ajatella, kuinka Kuolleiden luokkamme voi tämän Prometheuksen kahlita ja millä muodoin Prometheus tarjotaan vuoriston korppikotkille…   

                      Jokatapauksessa, pääosa miespääosan kohtauksista rakentuu oppitunteihin (joissa tämä siis opettaa Kuolleiden luokkaansa). Tämän liki autistisessa kielen tilassa operoivan pedagogiikan ammattilaisen freudilaisten lipsahdusten tien kautta miespääosalle pedataan negatiivisen minän murenemisen mahdollisuus ja idätetään todellisen rakastumisen siemenet nyky-yhteiskunnan sokkeloissa. 

 

                      Naispääosa, jota tulkinnee Cécile Orblin (varmistamme aikataulut ja projektin toteutumisen mahdollisuudet pääsiäisenä), on 27-vuotias striptease – taiteilija. Hänen roolinsa on sidottu transsukupuolisuuden teemaan hänen nöyryytetyn naiseuden projektinsa kautta. Hän samastuu Male Gazea armottomasti viljelevän asiakaskuntansa miehiin ja punoo niistä uutta identiteettiä itselleen.

 Hänen työympäristönsä on suomalainen, halpatunnelmaisuudessaan banaalin kohotteinen striptease-ravintola. Tämän naisen kielen perustana on pakokauhu omasta tilanteesta ja sitä kautta lihaksi tuleva mytomaanisuus, valehtelunhimo. Kuitenkin, abstrakteinkin valhe on aina sidottua tiettyyn aktiiviseen polttopisteeseen, josta valehtelija haluaa paeta. Tätä kautta naispääosan kieli vuorottelee rasittavuuteen asti tautonomisen ja maagisen kekseliään välillä.

Tilanteita, joihin naispääosan oleminen pääasiassa suodattuu olen ajatellut ainakin seuraavanlaisiksi:

Striptease-show´n harjoitteluhetket yksin, joihin mytomaaninen puhe limittyy.

Striptease-show´n esittämistilaisuudet. Näihin limittyisi luultavasti Miespääosamme ilta-oleminen ja autismistaan vapautuva puhe.

                      Nämä kohtaukset vievät Naispääosamme modernin, positiivisen nihilistisen rakkauden äärelle yhdessä Miespääosan kanssa.

 

                     

Androgyyni sivuosa , jota tulkitsee Katja-Maria Taavitsinen, on positiivisen nihilistinen välittäjäaines päähenkilöiden välillä. Ajatukseni on, että väliosuutena teoksessa näytetään muutaman kerran päähenkilöiden visiitit rippikopissa. Näiden kohtausten kieli on erilainen kuin päähenkilöiden ”arkikielen”. Se on tunnustuksellista, henkistä kieltä, jota ei rasita työympäristön painajaismaisuus. Androgyyni sivuosa on kopissa piileskelevä kuuntelija, joka näyttäytynee koreografisesti tunnustusten jälkilöylyissä. Katja-Maria on myös ilmaissut kiinnostuksensa olla koreografisena ajattelija-apuna tässä projektissa. Koreografinen ajattelu minulle tällä hetkellä koskettaa sekä skeittareiden dokumentaristisen asenteen ja ei-näyttelijyyden määrittelyä yhdessä heidän kanssaan sekä näyttelijöiden liikekieltä (opetus, striptease) puheen lomassa.

 

 

Skeittarit  l. Kuolleiden luokka, johon haussa noin viisi helsinkiläistä skeittaria. Kuolleiden luokka on suomi-teatteri variaatio T.Kantorin Dead class –teoksen aihiosta. Tässä teoksessa pyrin kuitenkin jalostamaan skeittareiden olemista itsenään, enkä perehtymistä näyttelemisen hienovaraisuuksiin. Toki ristivalotuksessa Mikko Lammin ja Cecile Orblinin näyttelemisen kanssa skeittareiden vähäeleinenkin oleminen ja mahdollinen replikointi tilassa saa uudenlaisia merkityksiä.

Tarkoitus on myös antaa tilan puitteissa heille mahdollisuus ”pyhän teatteritoiminnan” rikkoviin skeittinumeroihin. Nämä numerot vievät esitystapahtumaamme jonnekin uuden sirkuksen ja skeittikilpailun välimaastoon, joka on mielestäni hyvä asia. Mahdollisuudet musiikin ja skeittauksen yhdistelemisestä tuovat minulle isouden ja rosouden, vitaalisen nihilistisyyden reippaan tunteen.

 

  

 

Echo Is Your Love on helsinkiläinen post-punk –yhtye, joka määrittelee itsensä

seuraavalla tavalla:

Out-of-tune guitars,
ghosty vocals
whispered by a girl
from the corner of a dark room,
dreamy melodies raped with
looped noises and guitars that don’t know
should they explode or crawl behind the girl’s back. 

1998 alkunsa saanut viisihenkinen yhtye sisältää musiikissaan niitä tunnekokemuksia, joita haen elämän ja teatterin kautta. Se on herkistä juuristaan ja juurettomasta asenteestaan tietoista punkkia punkin jälkeiselle sukupolvelle. Miksei siis yhdistää voimia ja koittaa minkälaiseen väitteeseen nihilistisestä kokonaistaideteoksesta pääsisi yhdessä?

(Lavastuksellisena) Alkuideanani on suuri mankka ja sen sisällä operoivat pienet miehet, jotka tällä kertaa olisivat EIYL:n jäseniä. Tämä mankka sijaitsisi päähenkilöiden maailmojen puolessa välissä ja molemmilla maailmoilla olisi pääsy siihen.

Ideana myös, että tämä mankka rahisee jollain muotoa koko ajan, välillä realisoituen kokonaisiksi kappaleiksi (striptease-biisit, skeittareiden luokkatunnin häiritseminen kesken opetuksen pistämällä mankka päälle jne. ).  

 

Yhtyeeseen voi tutustua lisää nettisivulla: ifsociety.com/echo/

 

 

 

 

                      Muutama sana vielä kirjoitusprosessista. Kirjoitamme yhdessä Antti Salmisen kanssa tekstiä pohjamateriaaliksi harjoituksiin. Vielä en ole varma tullaanko tekstejä käyttämään täydellisenä itsenään (johon kuolinpesässä päädyttiin) vai lisääkö harjoitusprosessi myös uuden kielellisen tason teokseen. Ainakin näyttelijöiden kielelle antama rytmi, näyttelijöiden vahva fyysisyys sekä omalakinen musiikillinen taso niiden päälle rakennetaan. Täten voinee ainakin sanoa, että tekstikeskeisyys ei tule dominoimaan tilaa.     

Uutena metodina meillä on blogi-kirjoittaminen. Eli filosofiamme on, että tekstinsyntyprosessi rakentuu webissä. Jo maantieteellisen HKI-TRE – eromme takiakin se on jo järkevää, mutta tekona blogin valtseminen mahdollistaa myös spontaanimman kommentoimisen mahdollisuuden netissä aikaa viettäville (teatteri)ihmisille.  Nihilia-blogin löytää täältä, tervetuloa kommentoimaan:   

 

  http://kirjailija.wordpress.com/ 

 

 

0.

The zero is the transmission element which integrates active and reactive impulses at the end of the great Platonic divorce between nature and culture. Zero is undifferentiable without being a unity, and everything is re-engaged through zero. Eternal recurrence—the most nihilistic thought—begins everything again, as history is re-energized through the nihilistic indifferentiation between zero enthusiasm and enthusiasm for zero. Passive nihilism is the zero of religion, whilst active nihilism is the religion of the zero. On the one hand is Schopenhauer’s metaphysical pessimism as ‘a European Buddhism’, on the other Nietzsche’s Dionysian pessimism as the exultation of dissolution.

- Nick Land, The Thirst of Annihilation; 145

toimivuus on controversiaalista!

uudet toimimattomuudet löytänevät meidät kohta.

tampere ensiviikon perjantaina. tulnetko muuten mukaan Telakalle? luulen, että uusi teoksensa voi olla teos-sanan mittainen. puhutteleva-o

!

Tämä toimii.